Sitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväki tietenkin levitteli — mutta juoruja joka tapauksessa — että hän yksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisi kyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta — eihän se ollut hänen heikkoutensa — kunnes minä puolestani sain asiasta varmuuden.
Yhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolle ja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.
Hän ojensi minulle kirjeen.
"Rakas veli", kirjotti Polle, "minulla oli tänään vakava kohtaus ja tahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin kera tänne?"
Valjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini, joten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.
Jumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!
"Miksi tuollaista ilvettä teet meistä!" huudahdin hiukan suutuksissani, kun hän terveenä ja hymyillen tuli portailla vastaamme.
Mutta lääkäri oli toista mieltä.
"Näen kasvoistasi, ettei huhu, jonka sinusta olen kuullut, ole perätön", hän sanoi, Polleen terävästi katseltuaan. "Olet ruvennut ryypiskelemään ja rappeutumaan."
"Ryypiskelemään? Hyi — enkä ole", Polle vastasi, "se kuulostaa ilkeältä. Mutta alan käydä yhä enemmän alkoholin myrkyttämäksi — tunsin tänään omituisen pienen oireen."