"Vai niin — hyvä, hyvä — sitten lähdemme heti", sanoin. Tavattoman korkea kevättulva oli tehnyt nimittäin uimahuoneen käytäntöön kelpaamattomaksi. Lattia, raput ja penkit olivat kohonneet.
Parin miehen kera, jotka otin myötäni, kuljimme puiston kautta, näytettyäni heille perillä mitä oli tehtävä, ja kun näin työn alkavan sujua, käännyin yksin takaisin, sillä Kalle ja Viivan olivat liian innostuneet uimahuoneeseen voidakseen lähteä työpaikalta. Silloin näin keskellä laajaa puistoa, hyvin etäällä, pikku Elsan, arvatenkin sisaruksiaan hakemassa, pyrkivän aivan väärälle taholle.
"Elsa! Hoi!" huusin, ja pienokainen säpsähti pelosta ja katseli ympärilleen, kunnes huomasi minut ja alkoi ryömiä luokseni yli kantojen ja kivien.
"Miten olet uskaltanut yksin näin kauaksi?" kysäsin pienokaiselta. "Etkö pelkää susia ja karhuja?"
"En, ei täällä puistossa ole susia ja karhuja."
"No, mutta entäpäs ryövärejä? Ajatteleppas että nyt olisin ollut ryöväri?"
"Miten hauskaa — ole vaan! Tiedän että olet sellainen, joka aina kuvittelee jotain olevansa — siitä minä pidän, samoin teen minäkin."
"Mistä tiedät, että minä kuvittelen jotain olevani?"
"Tiedän — siksi että Lilli-täti niin sanoi."
Oi, sinä pieni, pieni kaksikorvainen pata!