Nyt olen siis jo kaikista kertonut. Huomaat ettei ole tiukkuutta muualla kuin yhdellä taholla — kaikki muut ovat tavallisia, yksinkertaisia, teeskentelemättömiä luonteita.
Mutta itse Siltalasta en ole vielä lainkaan sinulle kertonut; en tarkota taloudelliselta, vaan taiteelliselta kannalta. Ja kun kaikki muut niin suuresti ylistelevät sen ihmeellistä kauneutta, niin kannattanee sitä hiukan kuvailla.
Niin, tämä Siltala on oikukas, omituinen ja sentähden viehkeä luonnonmuodostuma, se täytyy myöntää. Mutta miten kuvailla sanoin sitä, josta näkemällä vain voi saada käsityksen? Turhalta tuntuisi, jos tässä alkaisin ladella ääriviivoja ja värejä, jotka yksin kankaalla tekisivät tarkotetun vaikutuksen.
Koetan myös kuvailla sinulle sitä alma materin kaistaletta, missä nyt vietän aikaani.
Maatilan nimi, Siltala, johtuu siitä, että täällä on kymmenen siltaa — ja valitettavasti kyllä ovat ne kaikki välttämättömiä. Sillä osa tilaa on rakennettu niemille, joista muutamat ovat sangen suuria ja joita erottaa toisistaan viisi syvää lahdelmaa, mitkä kaikki pistävät aina taloon saakka. Ja koska joka kerta kun väen ja hevosten kanssa tahtoisi toisella niemellä olevalta niityltä toiselle, olisi hyvin vaivaloista kulkea tuota pitkää matkaa niemen kärestä talolle ja sieltä taasen toisen niemen kärkeen ja luonto on niin järkevästi muodostanut, että niemet lahdelmain suissa lähenevät hyvin toisiaan tai on suissa joku saari, on nämä säteet yhdistetyt kehämäisellä tiellä siltain yli. Mutta sitäpaitsi on keskellä lahdelmia saariryhmä ja muutamiin niistä vie myös silta.
Nämä niemet ja saaret ovat yleensä sangen korkeita, rannat usein äkkijyrkkiä ja särkyneitä, joita hymyilevän vihreät puut kattavat, muodostaen paikka paikoin riippuvan lehtikaton toiselta rannalta toiselle. Vedet taasen ovat miltei kaikkialla syviä, niin että aina pelkään jonkun onnettomuuden sattuvan, sillä he sallivat pikku Elsankin kuleksia ihmeen vapaasti ympäri ja jyrkänteet ovat, kuten sanoin, monin paikoin ihan hirvittäviä — minua kun usein pyörryttää, en uskalla edes lähestyäkkään niitä.
Kuitenkin — jatkan kuvaustani!
Keskimäisin niemistä — särkynein, mutta kuitenkin lyhyin ja kapein, jota kohti on päärakennuksen pohjoispääty — on nähtävästi muinoin ollut laitumena, siitä johtuu myös se, että ulkohuoneustot omettoineen ja tallineen ovat herraskartanon ja järven välillä. Nyt tuo niemi on jo pitkät ajat ollut puistona — ja komea puisto se todellakin on. Vanhoja, mahtavia koivuja, totisia synkeitä kuusia, ja niiden juurilla vanamoita ja oravanmarjoja, sammaleisia, suuria kallionlohkareita ja niiden lomissa hymyäviä, vihreitä ruohokenttiä — kieloja, lehdokkeja, talvikkeja, kämmenkukkia, kaikkia sikinsokin.
Talo on ison joukon korkeammalla. Selvästi on kukkula, jolle talo on rakennettu, ollut geologisella ajalla saarena, vaikka vesi on nyt siksi laskenut, että se on yhtynyt etelässä mantereeseen ja pohjoisessa toisiin saariin — siten ympäröi tuota kukkulaa nykyään syvä laakso joka taholta. Kun lähenee puistosta tuon laakson yli taloa ja alkaa nousta, täytyy kulkea ulkohuoneustojen, riihten, latojen, ometan, tallin, karsinain, tupain, asuntojen, aittojen, vajain ohi — joista suuri osa on hyvin rappeutuneessa tilassa. Ja kun täten on ennättänyt korkeimmille — maitokammari ja rouva Strömmerin asunto oikealla ja vasemmalla voudin, nykyään pehtorin asunto, jota paraikaan korjataan, silloin myös seisoo ihan herraskartanon pohjoisten rappujen edessä.
Päärakennus lienee Kustaa III:nnen ajoilta — matala kivijalka, sillä matalat seinät ja niiden yllä korkea, musta kulmakatto, jonka katkaisee keskeltä otsikko, ja sen ikkunarivi, missä kolme aina on rinnan, jatkuu, lisänä mustassa katossa olevat taiteikkinat, talon kumpaankin päätyyn asti, niin että talo tavallaan on kaksinkertainen, vaikkakin ylin kerros, keskustaa lukuunottamatta, on muodostunut taitteista.