Soudin selälle tuossa kuudenaikaan aamulla yhtä järven pitkää, kaitaa lahtea. Eteensä ei tietysti näe soutaissaan. Mutta äkkiä kuulin aivan läheltäni:
"Huomenta, huomenta!"
Katsahdin taakseni ja huomasin, että olin ollut soutamaisillani tädin, ruustinna Hanellin yli, joka onki yhdessä venheessä kaislikonlaidassa. Eukko aivan yksin! Otin lakin päästäni ja, anteeksi pyydellen, vastasin tervehdykseen.
"Pehtorikin aikoo kalaan?"
"Niin aion, sunnuntaiaamu on kuin säätty onkimista varten. Onko ruustinnan onnistunut saada mitään?"
"Eipä juuri. Mutta enhän minä, vanhus-raukka, jaksakkaan soutaa tuonne paremmille onkipaikoille. Sieltä pehtori arvatenkin saa ihan toisemmoisen saaliin."
"Saan ehkä tarjota apuani? Jos ruustinna haluaa onkia kauempana selällä, niin voisimmehan sitoa ruustinnan venheen minun venheeni perään…"
"Ja pehtori saisi soutaa kahta venettä — ei, ei, se olisi ihan liikaa. Mutta jos pehtorilla ei ole mitään vastaan kuleksia vanhan akan kanssa hetkeä, niin voisimmehan onkia samassa venheessä."
Astuin eukon venheeseen, ja soudimme sitten matkoihimme…
Minun ei tarvinnut puhua sanaakaan. Eukko soitti suutaan minun soutaessani. Ei edes uistimeen tarttunut kala keskeyttänyt sanatulvaa, vaan muutti sen suuntaa. "Ei kiitos", ei hän tarvinnut apua — Hanell-vainaan kanssa soutaessa hän aina oli hoitanut uistinta, niin tottunut hän oli nostamaan kaloja. Ja aivan oikein sai eukko kunnollisesti neljän kilon hauen venheeseen. Ja kun onkimisemmekin onnistui hyvin, niin palasimme kymmenen aikaan takaisin hyvinä ystävinä, ja eukko kiittelemistään kiitti mainiosta soudusta ja mainiosta kalansaaliista.