"Loruja — loruja! Silloinhan serkkuni tuhlaisi mielestänne vuosittain ihan ehdontahdoin suuria summia?"
"Äärettömiä summia. Sitähän on vaikea laskea ihan tarkalleen. Mutta vakuutan, ettei tila tuota edes puoliakaan siitä, mitä se järjellisesti hoidettuna saattaisi tuottaa. Tuottakoonpa se nykyään — sanokaamme vaikka kolmekymmentätuhatta markkaa, niin menee täällä mielestäni vähintäinkin neljäkymmentätuhatta markkaa vuosittain hukkaan."
Hän tuijotti minuun.
"Kuulkaahan nyt pehtori, nuo ovat Münchausimaisia juttuja. Väitättekö todellakin, että Siltala tuottaisi vuodessa seitsemänkymmentätuhatta?"
"En, sitä en tarkottanut — vaikkei edes sekään olisi niin aivan mahdotonta. Tarkotin vaan että niistä kolmestakymmenestätuhannesta, joksi tuloja nykyään arvelin, tarpeettomasti tuhlataan noin puolet väen ja elukoitten ylläpitoon ja että tulot saattaisivat lisääntyä ainakin viiteenkolmattatuhanteen vuodessa, huolimatta väen vähennyksestä."
Kamreeri näytti miettiväiseltä.
"Ette ole Lilli-serkulle sanonut tätä?"
"En, kapteeninrouva — on vaikeata saada nainen, joka ei oikeastaan itse ole perehtynyt maanviljelykseen, käsittämään sellaista. Ja siksi toiseksi…"
No niin — ja niin poispäin.
Vanhaan tätiin tutustuin aikaisin yhtenä sunnuntaiaamuna, jolloin lähdin järvellä onkimaan — se on sekä hupainen että kannattava askare täällä, sillä sieltä ei palaa koskaan tyhjänä. Varmana saaliina on aina kauniit lihavat ahvenet, siiat ja säynäät sekä uistimella mahdottomat hauet — järvi on hyvin kalarikas.