"Hyvin kernaasti — vallankin, kun sekä serkkuni että lapseni pitävät herra Paulin huoneita erinomaisen kodikkaina!"
Hän ei näet nimitä minua enää "pehtoriksi".
"Todellakin — hyvin hauskat", sanoi hän sisään astuttuamme, "minun mielestäni olisi saattanut olla vaan hiukan enemmän huonekaluja."
"Pidän väljästä tilasta, kun iltasin käyn edestakaisin täällä ja aikani kuluksi soittelen huiluani — jos olisi enemmän huonekaluja niin ne haittaisivat."
"Viisaasti puhuttu — hyvin viisaasti! Meidän kaupunkilaisten huoneet ovat niin täyteen sullotut, että itse tuskin mahdumme niihin."
Menin kammariin ja jyskytin seinään — kutsun täten palvelijaani, viisitoistavuotiasta tyttöä — ja käskin hänen tuomaan rouva Strömmeriltä muutamia laseja, jonkajälkeen otin esiin Frapinpullon ja kysyin haluttaisiko kamreeria kylmä toti, kun ilma oli miltei liian lämmin kuumalle. Ei — sitä vastaan hänellä ei mitään ollut — perhana! — onko teillä niin hienoa ainetta! — kalaretkenhän jälkeen juuri konjakkitilkka maistuu hyvältä.
"Mutta paha kyllä, soodavettä minulla ei ole — sensijaan voin tarjota jotakuinkin hyviä sikareja."
"Ettehän pahastune, jos kysyn — oletteko kirjailija Adolf Paulin sukulainen?"
"En — emme ole lainkaan sukua."
"Kysyn siksi, kun minusta on usein tuntunut, että herra Paulilla olisi myös taiteilijalahjoja, — ymmärrättehän, etten tarkota nyt huilua yksin, vaan…"