"Jonkunlaista ponnettomuutta — huimapäisyyttä", sanoin nauraen.
"Niin — teissä on ominaisuuksia, joita ei uskoisi maanviljelijällä olevan — jommoisia ei ainakaan minun kaltaiseni laskumies uskoisi olevan. Ja — Jumalan tähden!" hän huudahti, kun työnsin kirjoja syrjään pöydältä ja hänen silmiinsä sattui eräs, "te luette Zolata — alkukielellä!"
Ajoin kokoon jutun, että Tanskassa ollessani asuin yhden ranskattaren perheessä ja opin siten kielen.
Hän alkoi puhua vapaammin, mitä enemmän nautti Frapin'ia. Ja niin hän johtui puhumaan, kuten usein ennenkin, uudistussuunnitelmistani täällä Siltalassa. Hän vakuutti minulle, ettei kysymys ole jäänyt unohduksiin — kapteeninrouva päinvastoin alati ajatteli niitä. Mutta selväähän oli, että naisen oli vaikea tehdä sellaisia päätöksiä, etenkin kun hän ei itse ollut kylliksi perehtynyt — niin että kamreeri otaksui hänen jättävän asian vastaiseksi, kunnes hänen miehensä päättäisi.
"Hänen miehensä?" huudahdin — "meneekö hän naimisiin?"
"Luuletteko että hänen kaltaisensa nuori, kaunis ja rikas nainen pysyisi naimatonna?"
"En — enhän toki. Minä luulin kamreerin tarkottaneen, että naimakaupat olivat jo tehdyt."
"Maljanne, herra Paul — teille voin sen kernaasti sanoa — naimakaupat ovat todella jo tehdyt, vaikkei niitä tietenkään vielä ole annettu ilmi. Ukko Lind ne jo teki."
"Onko se mahdollista!"
"Onpa niinkin — ukko oli älykäs mies. Hän huomasi aivan hyvin, ettei tuollainen nuori nainen saattanut herättää tarpeeksi suurta arvonantoa voidakseen hoitaa maatilaa sellaista kuin Siltala. Ja kun hänenkin suvullaan on vaatimuksensa ja yksi hänen veljensäpojista, eräs luutnantti, on äskettäin menettänyt leipänsä — kunnon mies — niin sopi erinomaisesti, että hänen leskensä ja veljensäpoika lyöttäytyvät yhteen. Hän oli aimo ukko joka tapauksessa, ennakkoluuloton, näki kaikki asiat oikeassa valossaan — yksi ruotuväkemme vanhoista, kunnon sotilaista. Ihme miten usein Suomen sotaväki hajotetaan — niin että sama nainen joutuu naimisiin kahden eronsaaneen sotilaan kanssa!"