"Vai niin, tämä sulhanen on luutnantti — kapteeninrouvan arvo alenee siten."
"Hitto vie; se on varmaankin naisesta ylenemistä, kun joutuu vanhalta nuorelle — ja tuo luutnantti on reipas mies. Mies vaan joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää — sotilas. Muuten hän tulee tänne näinä päivinä. Tähän saakka he ovat tavanneet toisiaan hyvin harvoin, kun rouva on asunut täällä ja hän Helsingissä — niin että heidän täytyy hiukan lähemmin tutustua. Serkkuni aikoo viettää ensitalven pääkaupungissa, sillä mies ei voi viipyä pitempää aikaa täällä."
Ja todella saapui tänne omituinen ilmiö yhtenä päivänä — oikea pilalehdenilmiö, Albert Engströmin ihanne, joka yläosaltaan kapenemistaan kapeni — ja totta toisen kerran, pitkältä olikin huippuun — jaloissa punaset kengät, housunlahkeet ylöskäärityt, yllään ruskea, säkinmuotoinen pölytakki, yläällä pieni päänuppi, mahdottomat viikset ja monokkeli silmässä, pitkä kuin virstantolppa — tunsin hänet heti vaateparren muutoksesta huolimatta.
Muistatko tuota iltaa Kämpissä, kun istuimme lähinnä soittolavaa olevan pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä eräs upseeri, joka liehi la bella Margharitaa, ja näytti olevankin suuremmassa suosiossa kuin me, kunnes laskin viissataseni ikäänkuin sattumalta lehahtamaan lattialle hänen nähtensä? Ja miten upseeri, jonka sotataito ei pystynyt vastustamaan tuota temppua, nousi tulipunasena heittäen taistelutantereen ja menetetyn tappelun, ja läksi matkoihinsa kannukset kalisten, niin että kyyppari sai juosta hänen jälkeensä vaatimaan maksua?
No niin — hän on juuri sama. Vaikkapa et enää muistaisikaan miehen näköä, niin on kuitenkin mielessäsi, minkälaisen vaikutuksen hän teki meihin. Sotilaspuvun, viiksiparin ja rajattomantyperän itsensä ihailun ja itsetyytyväisyyden — mitään muuta emme voineet havaita. Nyt on sotilaspuku poissa — jälellä vaan viikset ja itserakkaus. Ja ne hän nyt ottaa aviokseen!
Helppoa ei ole naista ymmärtää! Hän on viisas — sillä se hän todella on — hän on kaunis, ihan jumalallisen kaunis, hän on ainakin syvästi musikaalinen ja luultavasti silloin muutenkin henkevä, jota todistaa myös se, ettei hän lörpöttele kuten naiset tavallisesti, vaan puhuu vähän ja sanoo sanottavansa lyhyesti, selvästi ja varmasti. Ja tuo nainen — mihin hän käyttää voimansa. Ensinnä — sitoo itsensä vanhaan ukkorähjään. Se on vielä sillä puolusteltavissa, että hän oli köyhä, piti suuren maatilan elämästä j.n.e. hänhän saattoi laskea, että pääsi kerran vapaaksi, juuri siksi kun ukko oli niin vanha. Mutta nyt — nyt hänellä on varoja kaikkeen tuohon, hän on täysin vapaa — ja kuitenkin antaa toisen kerran levollisesti sitoa itsensä tuohon viiksiniekkaan! Jumalan nimessä, sitä eivät tee muut kuin kylmät luonteet.
Rakastaisiko hän tuota miestä? Naisillahan on usein omituinen maku, mutt'en saata kuitenkaan uskoa, että tuo valoton lyhtytolppa olisi voinut lumota pirteän naisen. Olenhan jo hiukan puhellut hänen kanssaan tai oikeammin kuullut hänen puhuvan jotain — ja hyvin köykäistä hänestä lähtee.
Tapasin hänet jo tulonsa jälkeisenä päivänä, kun palasin aamiaiselta ja hän läksi kamreerin kera aamukävelylle. Kamreeri tervehti ja esitti minut herra Paulina, pehtorina.
"Vai niin — jakkaan tätini jykmentin evejhti! Ilahuttaa huujehti minua!"
Ja kun ainoastaan kumarsin sanaakaan sanomatta, jatkoi hän: "Toivon että tulette hoitamaan hyvin minuakin — olen päättänyt ahettua tänne jokhikin aikaa kehälaitumelle".