"Elä, elä Hjalmar — jos vähääkään olet ystäväni", sanoin, "niin elä ilmaise minua. Näyttelen täällä muitta mutkitta pehtori Paulin osaa — Kurt Alarik Paulin. Olen Siltalan pehtori — sano että olimme hyviä ystäviä Mustialassa ollessamme — sano että olemme yhdessä lueskelleet Tanskassa — sano mitä piruja tahansa, mutta elä ilmaise minua. Ja jos vapaaherrattaresi on myös täällä, niin ilmaise asia hänelle, että hän lukitsisi kielensä hampaitten taa."
"Mutta Jumalan nimessä — mitä tämä sitten merkitsee?"
"Se merkitsee aivan yksinkertaisesti sitä, että lääkäri määräsi minun ponnistamaan voimiani joko tavalla tai toisella, jos tahtoisin pidentää muutaman vuoden elämääni. Ja minä olin kyllin hullu seuraamaan määräystä."
"Kuulin kyllä kerrottavan, että olit sairas, mutta sitä ei voisi uskoa, kun sinut näkee — koskaan en ole nähnyt kukoistavampaa miestä."
"Olen tuntuvasti vahvistunut, sittenkun aloin noudattaa parannuskeinoa."
"Oletko sitten kauan ollut täällä?"
"Viime vapusta."
"Ystävä hyvä — etkä ole kertaakaan käynyt Maisemassa!"
"Olen ankaran ahkerasti työskennellyt. Mutta kuulehan — he katsovat meitä tuolta ylhäältä — ei lukuaikain sydämellisinkään ystävyys voi aiheuttaa pitempiä syleilyjä — tule ennemmin luokseni illalla, siellä saamme olla rauhassa. Sytytä nyt sikarisi ja kerro sitten että olet tavannut rakkaan lukutoverisi, pehtori Paulin — Kurt Alarik Paulin, paina mieleesi. Ja muista ilmottaa asia Annettelle, joka näyttää tuolla kapteeninrouvan vieressä katselevan hyvin ihmeissään tänne."
"Ei, mutta kuulehan — tottahan paremmin tapaamme kuin näin — sinun täytyy tulla päivälliselle kanssamme."