"On, aivan liiaksi kaunis, ettei kalastus tahdo oikein luonnistaa. Mutta täällä istuu kuitenkin niin mielellään tällaisena Jumalan kirkastushetkenä — tämä on luonnon juhlapalvelusta. Hanell-vainaa tapasi sanoa, että tällainen luonnonhartaus on parastakin saarnaa suurempiarvoinen."
"Ruustinna on oikeassa — tämä on juhlallinen aamu."
Hetken puheltuani tuon iloisen eukon kanssa, jatkoin matkaani ja kylvin aamukylpyni, jonkajälkeen hiukan paremmalla tuulella läksin takaisin pellolle.
Suurusten jälkeen lähdettiin niitylle — joka on ihan lähellä taloa eräällä, lähinnä puistoa olevalla niemellä. Miltei kaikki, joilla vain henki oli, tahtoivat tänään mukaan, ja väki oli tavallista siistimmin vaatetettuna, niin että niitty pian näytti sangen somalta. Saadakseni työn kestämään aina iltaan saakka, annoin kerran vielä hajottaa heinät, vaikka se oikeastaan oli tarpeetonta. Kuljin myös joka taholla ja kehotin väen kohottamaan yhteen ääneen eläköönhuudon, kun kapteeninrouva tuli — heidän tuli pitää varansa, kun kohotin kättäni, ja kaikki silloin yht'aikaa kolmasti huutaa. Sitä he pitivät niin hauskana, että jokikinen mies syleksi ja jok'ikinen tyttö kikatti!
Heinäin hajottaminen kesti pari tuntia ja kasaan haravoiminen jälleen pari, niin että ruokakello soi juuri kun viimeiset saatiin rukoihin, ja kolmekymmentä häkkiä oli vain ajettu latoon. Kapteeninrouva ei ollut lainkaan näyttäytynyt.
Kun saavuin kartanolle, näin syyn. Oli tullut vieraita. Siinä oli valjaista riisutut vitsasvaunut. Kävin katsomaan vaunuja, johon he olivat laskeneet valjaat riisuessaan hevosia ja silmäni sattuivat yhteen sitolkkaan. Tuossa sitolkassa näin kirjaimet H. af S. joiden yläpuolella oli kruunu.
Se ei voi olla kukaan muu kuin Hjalmar. Kun johduin tuohon päätökseen, kävi kauhun tunne läpi ruumiini. Ei tarvittaisi muuta kuin kerran vain kohdata häntä tai Annettea — sillä tietysti hän oli mukana — niin salaisuuteni olisi ilmi. Sitä täytyi välttää, maksoi mitä maksoi; en tahtoisi että kapteeninrouva saisi tietää kuka olen. Tunsin vaistomaisesti jo silloin selvään, ettei se saisi tapahtua, vaikken edes voinut aavistaa, minkälaisia riivatun arveluja ja epäluuloja pehtoriuteni täällä saattoi synnyttää tuhmissa aivoissa.
No niin, mutta miten välttää sellaista kohtausta. Kapteeninrouva tulisi ihan varmasti niitylle päivällisten jälkeen — hän ei voinut nimipäivänään ja heinänteon lopettajaisissa olla näyttäytymättä väen kahvikekkereissä. Ja silloin hänen vieraansa varmasti seuraisivat häntä. Mutta minun taas oli ihan mahdotonta jäädä pois niityltä…
Äkkiä kuulin askeleita takanani — olin seisonut selin päärakennukseen. Käännyin ympäri — ja paitsi koko seuraa ylhäällä kuistilla, näin ihan lähelläni itse Hjalmarin, joka oli menossa vaunuille.
"Olen unohtanut sikarikoteloni vaununlaatikkoon", hän sanoo, lähemmin minuun katsomatta. Mutta kun hän sitten eräästä laukusta vaununvuorista löytää tuon kaivatun kotelon, katsahtaa hän minuun — ja tuntee tietysti heti paikalla. Hän levittää kätensä, syöksyy luokseni ja huutaa: "Polle! Herran tähden, miten olet täällä?" Ja sitten hän sulkee minut sydämellisellä tavallaan syliinsä.