»Phil, kuinka saatat», torui Kitty.
Miehet nauroivat, mutta Phil oli huomaavinaan Patchesin äänessä levottomuutta hänen virkkaessaan: »Pikku Billy kertoi minulle. Kuka hän on?»
»Prescottin tuomarin ystäviä», vastasi Phil. »Tuomari pyysi Will-setää ottamaan hänet joksikin aikaa kartanoon. Hän ja tuomari olivat —»
Kitty keskeytti hänet innokkaana: »Hän on professori Parkhill, Patches, kuuluisa estetiikan professori, tiedättehän: Everard Charles Parkhill. Ja hän aikoo viettää kesänsä Williamson Valleyssa. Eikö se ole suurenmoista!»
Phil näki Patchesin katseen kirkastuvan helpotuksesta hänen vastatessaan: »On varmasti suuriarvoista varsinkin teille, neiti Reid, että saatte niin kuuluisan tiedemiehen naapuriksenne. Tuleeko professori Parkhill Arizonaan terveydellisistä syistä?»
Jokin Patchesin äänensävyssä sai Philin nopeasti kääntymään poispäin.
Miettien, miten mainiosti Patches ymmärsi hänet, Kitty ei huomannut hänen syvässä äänessään muuta kuin tavallisen kohteliaan sävyn.
»Osaksi terveytensäkin vuoksi», hän vastasi, »mutta sain sen käsityksen, että hän aikoo täällä valmistaa erään luentosarjan. Hän sanoo, että tässä autiossa ja raivaamattomassa —»
»Tuolla hän tulee», keskeytti Phil kuuluisan vieraan lähestyessä heitä.
Professori Everard Charles Parkhill oli mainio esimerkki liikasivistyneiden vanhempien pojasta. Hänellä oli kapeat hartiat, sisäänpainunut rinta ja heikot jalat. Hänen laihoilla, värittömillä kasvoillaan asusti juhlallinen ja tärkeä ilme, aivan kuin hän tietoisena suuresta elämäntehtävästään ei olisi sallinut ainoankaan kevytmielisen ajatuksen solahtaa suureen, kuvunmuotoiseen päähänsä. Hänet nähdessään tunsi vaistomaisesti, ettei hän neljänäkymmenenäviitenä tai viitenäkymmenenä elinvuotenaan ollut sallinut ainoankaan tieteellisesti erittelemättömän elämyksen tai riemun saastuttaa esteettistä sieluaan.