»Kyllä, mutta se ei ole niinkään äkillinen päätös kuin näytte luulevan.
Me olemme usein keskustelleet siitä kotona — isä ja äiti ja minä.»
»Mutta se tapahtuu pääasiallisesti teidän tähtenne, eikö niin?»
Kitty punastui, mutta vastasi sitten varmasti: »Niin kyllä, luullakseni. Katsokaahan, koska minä olen ainoa meidän perheessämme, jolla on ne edellytykset, jotka — no niin, ne edellytykset, jotka minulla on — on aivan luonnollista, että minä — Tottahan olette huomannut, kuinka väsynyt ja tyytymätön olen ollut elämääni täällä! Eihän minulla siihen saakka, kun te tulitte, ollut ainoatakaan ihmistä, jolle voisin puhua — tarkoitan, joka ymmärtäisi minua.»
»Mutta mitä oikeastaan kaipaatte tai toivotte saavuttavanne, jota teillä ei ole täällä?»
Silloin Kitty kertoi juuri sen, mitä mies oli odottanut kuulevansa. Hän kertoi siitä elämästä, jota kaipasi, sen elämän synkkyydestä, sisällyksettömyydestä ja tyhjyydestä, josta yritti paeta. Ja hänen puhuessaan tunsi Patches, kuinka sanomaton sääli ja myötätunto täytti hänen sydämensä.
»Voi tyttö, tyttö», hän huudahti Kittyn lopetettua. »Ettekö saata, ettekö tahdo ymmärtää? Kaikki se, mitä kaipaatte, on teillä täällä — kaikkialla ympärillänne odottaen vain, että ottaisitte sen omaksenne, ja sen mukana saatte kaiken, mikä tekee elämän rikkaaksi ja riemukkaaksi. Sivistys ja älyllinen elämä, jos se on riippuvainen ympäristöstä, on raajarikkoista sivistystä ja puolinaista elämää. Se sielu, joka ei löydä virikettä ympäristöstä riippumatta, ei koskaan pääse ontumaan pitkällekään sivistyksen ja seuran keinotekoisien kainalosauvojen varassa. Te aiotte vaihtaa ytimen kuoreen, lapsi. Te etsitte pintapuolisten tyhjäntoimittajien ilmalinnoja ja käännätte selkänne ikuisille totuuksille. Te seuraatte mielettömiä hupakkoja, jotka tavottelevat särkyviä saippuakuplia. Uskokaa minua, sillä minä tiedän, minkä arvoinen tuo elämä on ilman kiiltävää pintaa. Tarttukaa siihen, jonka ydin on arvokasta, ja heittäkää kuoret menemään.»
Miehen puhuessa katsoi Kitty häneen kuin tarkasti kuunnellen hänen sanojaan, mutta itse asiassa kiinnosti puhuja häntä paljon enemmän kuin hänen sanansa.
»Tarkoitatte täyttä totta, eikö niin, Patches?» kysyi hän hiljaa.
»Tarkoitan», vastasi mies kiihkeästi, sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttö ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa. »Tiedän, kuinka suuresti te oleile erehtynyt. Ymmärrän, mitä teille merkitsee, kun huomaatte, miten paljon olette menettänyt ja miten vähän saavuttanut.»
»Ja missä suhteessa olen erehtynyt? Enkö kenties tiedä, mitä tahdon? Enkö kykene arvostelemaan paremmin kuin sivullinen, mikä minua tyydyttää, mikä ei?»