»Sen lupaan», sanoi Helen. »Niin on Stanfordkin ajatellut, me olimme niin varmoja siitä, että pyytäisit minua.»
»Pyytäisin sinua? Sehän oli päivänselvä asia. Sitä paitsi tarvitsen sinua.»
Kittyn äänensävy sai Helenin katsahtamaan kysyvästi, mutta Kitty hymyili.
»Kerron sinulle myöhemmin, kun meillä on enemmän aikaa jutella.»
»Odotahan», jatkoi Helen. »Sinähän puhuit usein — kas sehän on totta, juuri tuosta nuoresta miehestä, jonka kanssa äsken juttelit, kun huusin sinua — Phil Actonista.» Hän katsahti puhuessaan tielle, mutta Phil oli sillä välin hävinnyt.
»Älä puhu hänestä, Helen kulta — se oli vain minun koulutyttöhulluttelujani. Kun palasin kotiin, niin huomasin, kuinka mahdotonta kaikki oli. Mutta nyt minun täytyy mennä toisten luo. Etkö tule tervehtimään heitä?»
Mutta ennen kuin Helen ehti vastata, huusi joku: »Nyt ne lähtevät!» ja jokainen katsoi torille, missä kilpailevat autot toitottivat sinisen bensiinipilven keskellä.
Helen nosti kiikarinsa: »Nyt emme voi mennä, Kitty. Sinun täytyy odottaa siksi, kunnes autot ovat lähteneet. Sitten tulen kanssasi.»
Helenin laskettua kiikarinsa ojensi hänen vieressään seisova Stan kätensä: »Annahan minunkin kurkistaa, Helen. Vanha ystäväni, tuomari Morris Prescottista kuuluu olevan palkintotuomarina.» Hän nosti kiikarin silmilleen. »Tuolla hän on; katsohan häntä, Helen — hän on maailman paras mies!» Hän antoi kiikarin vaimolleen. »Jos tahdot nähdä oikean lännen lakimiehen, niin katso tuota kookasta miestä, jolla on harmaa puku.»
Samassa kuului takaa syvä, miehekäs ääni: »Terve, Manning! Kai teillä on hetkinen aikaa jutella vanhojen ystävienne kanssa?»