Stanford käännähti ja tarttui iloisesti yllätettynä Rovastin ojennettuun käteen. Pitäen yhä kiinni siitä hän kääntyi vaimonsa puoleen, joka katsoi heihin hymyillen: »Helen, tässä on herra Baldwin — Rovasti, tiedäthän.»
»Totta kai tunnen Rovastin», huudahti Helen ojentaen vuorostaan kätensä. »Stanford on kertonut minulle niin paljon teistä, että olen jo etukäteen rakastunut teihin.»
»Ja minä», vastasi Rovasti sinisten silmien loistaessa mielihyvästä, »minä luulen olleeni aina rakastunut teihin. Minua ilahduttaa, että Manning on osoittanut omaavansa niin hyvän maun. Onko siellä idässä enemmänkin teidän kaltaisianne tyttöjä? Jos niin on, niin minun täytyy tehdä matka sinne, ennen kuin tulen liian vanhaksi.»
»Will-setä!» huusi Kitty. »Häpeän sinun puolestasi! En olisi luullut sinun häpäisevän kotilaakson väkeä tällä tavoin!»
Rovasti nosti lakkiaan ja harasi harmahtavaa tukkaansa kuin olisi joutunut kiinni pahasta teosta. Sitten hän vastasi: »No mutta Kitty, tiedäthän, etten voisi rakastaa ainoatakaan toisia tyttöä niin kuin sinua. Sinähän kuulut minulle yhtä paljon kuin omalle isällesi ja äidillesi. Mutta katsohan, kultaseni, meidän täytyy olla kohteliaita vieraillemme, senhän voit ymmärtää.»
Kun kaikki olivat tarpeekseen nauraneet Rovastin selitykselle, kertoi
Kitty, että rouva Manning oli hänen hyvä ystävänsä ja koulutoverinsa
Helen Wakefield ja että hän tulisi Kittyn luo viemisille vietettyään
kuherruskuukautensa Graniittiylängöllä.
»Aiotte viettää ulkoilmaelämää Graniittiylängöllä, niinkö?» sanoi
Rovasti Stanfordille. »Siellä tapaatte varmasti jonkun minun pojistani.
He lähtevät sinne ensi viikolla kokoamaan karanneita härkiämme.»
»Sehän olisi hauskaa», vastasi Stanford. »Helen on juuri valittanut, ettei täällä näe ainoatakaan paimenta. Osoitin hänelle Phil Actonin, mutta hän ei näytä tyydyttävän Helenin vaatimuksia. Hän ei ota uskoakseen, että hän on paimen.»
Rovasti nauroi. »Hänhän on ollut paimen koko ikänsä. Parempaa ette löydä mistään. Mutta hän ei tänä vuonna ota osaa ratsastuskilpailuun.»
»Miksi ei?»