»En tiedä. Hän on saanut jonkin hullun päähänpiston, ettei aio ruveta markkinailveilijäksi, niin hän sanoi. Mutta minulla on tänä vuonna kartanossani toinen mies», hän lisäsi ikäänkuin haluten vaihtaa puheenaihetta, »joka ratsastaa miltei yhtä hyvin kuin Phil viime vuonna. Hänen nimensä on Patches. Hän on kelpo poika.»
Kitty, joka oli katsellut tielle Rovastin puhuessa, laski kätensä Helenin käsivarrelle. »Katsohan tuonne, Helen. Tuolla Patches on — tuo mies, joka istuu hevosen selässä tien risteyksessä, aivan vuoren juurella nuorien ulkopuolella.»
Helen suuntasi kiikarinsa Kittyn neuvon mukaan. »Näen hänet», hän huudahti. »No niin, hän on enemmän sen näköinen kuin kuvittelen oikean paimenen olevan. Onpa hän tosiaan komea!» Hänen lähemmin tarkastellessaan ratsastajaa levisi hämmästynyt ilme hänen kasvoilleen. »Mutta Kitty!» hän sanoi matalalla äänellä, niin että heidän vieressään seisovat miehet eivät voineet kuulla hänen sanojaan. »Tiedätkö ketä tuo mies muistuttaa?» Hän epäröi ja laski alas kiikarin katsoakseen ystäväänsä puoliksi huvittunut, puoliksi hämmentynyt ilme kasvoillaan, »hän muistuttaa Lawrence Knightiä».
Kittyn ruskeat, iloiset silmät välkkyivät veitikkamaisuutta. »Mutta rouva Manning, häpeän sinun puolestasi! Ennen kuin kuherruskuukautesi on tuskin alkanut, niin sinun ajatuksesi jo niinkin vähäpätöisestä aiheesta kuin härkäpaimenen ilmaantumisesta johtuvat entiseen miljoonamiesihailijaasi. Minä —»
»Kitty! Ole vaiti!» varoitti Helen.
Hän kohotti jälleen kiikarinsa katsoakseen paimenta uudelleen.
»Sinulla taitaa olla omantunnonvaivoja, vai mitä?» naljaili Kitty hiljaa. »Mutta sanohan, lapsikulta, kuinka oikeastaan menetit hänet.»
»En minä menettänyt häntä», vastasi Helen yhä katsellen Patchesia, »vaan hän menetti minut.»
Kitty oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä. »Mitä? Monimiljoonikko
Knightin ei onnistunut kietoa kaunista Heleniä kultaisiin pauloihinsa?
Onpa vaikea sitä uskoa!»
»Katsohan tuota miestä», kuiskasi Helen ylpeänä osoittaen miestään, »niin voit uskoa sen.»