Kitty nauroi niin hilpeästi, että Stanford kääntyi hymyillen heihin päin.
»Älkää ihmetelkö, herra Manning», selitti Kitty, »me vain uudistamme vanhoja muistojamme.»
»Älkää vain laiminlyökö kilpailua», vastasi tämä, »vaunut ovat valmiina lähtemään. Näyttää siltä kuin lähtömerkki annettaisiin tuossa tuokiossa.»
»Ja ajattelehan», jatkoi Kitty mietteitään Stanfordin jälleen käännyttyä poispäin, »etten koskaan saanut edes nähdä Knight-raukan kuvaa. Mutta sinähän pidit paljon hänestä, etkö pitänytkin, Helen?» lisäsi hän Helenin jälleen kohottaessa kiikarin silmilleen. Ja nyt rouva Manning kuuli hänen äänensä olevan vakavamman kuin äsken. Tuntui kuin Kitty olisi ystävänsä kohtaloista etsinyt neuvoa ja tukea omille päätöksilleen.
»Kyllä, Kitty, pidin hyvin paljon Lawrence Knightistä», vastasi hän vilpittömästi. »Hän oli monessa suhteessa kelpo poika — minun hyvä ystäväni. Sekä Stanford että minä pidämme vieläkin hänestä; he ovat koulutovereita. Mutta Kitty kulta, eihän Larrya saattaisi ottaa vakavalta kannalla — hänhän on niin — kuinka sanoisin — auttamattomasti arvoton.»
»Arvoton! Hänkö — monine miljoonineen?»
»Kitty, kyllä tiedät, mitä tarkoitan. Mutta me olemme totisesti puhuneet tarpeeksi Lawrence Knightistä. Minun pitää vielä katsoa tuota paimenta. Hän näyttää oikealta mieheltä. Minkä Rovasti sanoikaan hänen nimensä olevan?»
»Patches.»
»Niin — niinhän se oli. Hullunkurinen nimi — Patches.»
»Honourable Patches», lisäsi Kitty.