»Sepä hupaista! Tulehan tänne, Stan. Ota kiikari ja katso tuota paimenta.»
Stanford suuntasi kiikarin vaimonsa osoittamaan suuntaan.
»Eikö hän muistutakin Larry Knightiä?»
»Larry Knightiä?» Stanford katsahti vaimoonsa. »Tuo karjapaimen! Larry Knightiä? Sitä en totisesti voi sanoa. Hyvä Luoja! olisipa hienostunut ja keikarimainen Larry mielissään tietäessään olevansa sinun mielestäsi härkäpaimenen näköinen!»
»Mutta otahan kiikarisi! Nyt ne lähtevät!»
Helenin katsoessa kiikariinsa antoi tuomari Morris lähtömerkin, ja ensimmäinen kilpaileva auto lähti liikkeelle nousten kevyesti mäkistä tietä ihailevien kansanjoukkojen lomitse. Silmänräpäystä myöhemmin Helen Manning näki tapauksen, joka sai jokaisen katselijan sydämen värähtämään kauhusta.
Suuren auton kiitäessä täyttä vauhtia vuorenrinnettä ylös riistäytyi muuan pieni poika äitinsä kädestä, ja ennen kuin kukaan huomasi, oli lapsi juossut keskelle tietä, jota myöten auto huimaavaa vauhtia läheni. Huutava ja riemuitseva väkijoukko vaikeni. Helen saattoi nähdä lapsen kasvot sen kääntyessä onnellisena nauraen äitiinsä päin. Kauhun jäykistämänä hän ei saattanut laskea kiikariaan, vaan odotti kuin kivettyneenä onnettomuutta, joka ei näyttänyt olevan vältettävissä. Saattaisiko ajaja ajoissa väistää? Ja vaikkapa hän sen tekisikin, eikö lapsi kenties äkillisen pelon vallassa juoksisi suoraan vaunun eteen? Sitten Helen näki paimenen, joka oli herättänyt hänen mielenkiintoaan, nojautuvan eteenpäin satulassa ja painavan kannuksensa syvälle hevosen kylkiin. Tuskasta säpsähtäen se hyppäsi köyden yli ja karautti vinhaa vauhtia lasta ja lähenevää autoa kohden. Ihmisjoukko katseli mykistyen miehen uhkarohkeutta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Sivuuttaessaan lapsen Patches nojautui sivulle satulassaan siepaten sen käsivarsilleen samassa hetkessä kuin auto suhahti ohitse.
Samassa väkijoukko puhkesi äänekkääseen riemuun. Miehet huusivat ja hurrasivat, naiset nauroivat ja itkivät. Paimenen tuodessa pelästyneen lapsen takaisin sen äidin luokse ojentautui kymmeniä käsiä kiittämään ja tervehtimään häntä. Mutta kiihtynyt hevonen ei pysynyt paikoillaan, — joku kohotti nuoraa, ja Patches hävisi muiden ratsastajien joukkoon.
Helenin silmät olivat kosteat, mutta hän hymyili. »Ei», hän virkkoi hiljaa Kitylle ja Stanfordille, »se ei ollut Lawrence Knight. Larry raukka ei olisi pystynyt sellaiseen.»
Oli jo iltapäivä, kun Kitty syötyään päivällistä vanhempiensa ja veljiensä kanssa erään prescottilaisen ystävänsä luona sivuutti torin matkallaan Manningien luo, joiden kanssa oli päättänyt viettää iltansa. Pienen puiston rauhaisimmassa nurkassa, raatihuoneen takana, hän tapasi Patchesin. Paimen, joka nyt oli vaihtanut ratsastustamineensa tavalliseen pukuun, istui yksinään penkillä lukien kirjettä eikä edes huomannut Kittyn lähestymistä. Tämä pysähtyi huomatessaan Patchesin ja silmäili häntä hetkisen uuden mielenkiinnon vallassa.