XIII LUKU.

Graniittiylängöllä.

Toisella puolen Granite Mountainia, missä Phil ja Patches olivat katselleet villejä hevosia, on pieni tasanko korkealla vuoristossa, mutta vielä korkeampien kallioiden ympäröimänä. On ikäänkuin luonto olisi pystyttänyt tämän paikan ympärille voimakkaan suojavartion säilyttääkseen sen kauneuden koskemattomana.

Graniitliylänkö tarjoaa niille harvoille, jotka löytävät tien sinne, monta viihtyisää aukeamaa ja suojaista metsikköä, joissa kukkien ja ruohon värikäs matto peittää maan, joissa jättiläismäiset tammet ja sykomorit kohottavat mahtavat pylväänsä kannattamaan vihreän lehvistön holvikattoa ja joissa metsälähteiden vesi on kirkasta ja raikasta. Tänne toi Stanford Manning vaimonsa viettämään kuherruskuukautta. Stanford pystytti teltan ja valmisti ruoan, sillä hän ei tahtonut edes palvelijoiden häiritsevän näiden ensimmäisten viikkojen onnentäyteistä tunnelmaa. Ja Helen antoi hänen toteuttaa rakkaimman unelmansa pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Maatessaan iltahämärässä riippumatossa, jonka Stanford oli sitonut lehtikatoksen alle, ja katsellessaan miestään tämän kootessa puita nuotiotuleen Helen iloitsi, kun mies oli suunnitellut kaiken näin. Mutta enemmän hän iloitsi siitä, että mies piti tällaisesta elämästä. Kun kaikki oli valmiina lähenevää yötä varten, tuli Stan hänen luokseen, ja yhdessä he katselivat, kun aurinko vähitellen väistyi Granite Mounlainin huipulta ja hehkuva pilvi peitti sen verhoonsa. Vaieten he näkivät vuorien muuttuvan synkiksi ja harmaiksi ja loisteen häviävän taivaalta.

Ja kun pehmeä pimeys viimein oli kietonut seudun vaippaansa, ja tähdet tuikkivat lehtien ja oksien lomasta ja nuotiotuli levitti iloista loimuaan, puhui mies kaikesta siitä, mitä hän elämässään oli saanut kokea. Aivan kuin toivoen nuoren vaimonsa tuntevan hänet paremmin kuin ainoakaan toinen ihminen, hän kertoi salaisista toiveistaan ja taisteluistaan, pettymyksistä, suunnitelmista ja voitoista, joista miehet vain harvoin puhuvat; poikavuosistaan ja kotoisesta elämästään, isästään ja äidistään, ankarista nuoruusvuosistaan ja rautaisesta pyrkimyksestään saada koulutus, joka varustaisi hänet elämän taisteluun, siihen työhön, jonka hän oli valinnut osakseen; hän kertoi paljosta, jota Helen tähän saakka oli tuskin aavistanut.

Mutta eniten Stanford puhui niistä päivistä, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt Helenin, ja kuinka nopeasti ja varmasti tämä tuttavuus oli muuttunut ystävyydeksi ja sitten rakkaudeksi, jonka kiihkeyttä hän tuskin vieläkään uskalsi tunnustaa. Hän kertoi, kuinka hän oli luullut Helenin rakastavan hänen ystäväänsä, rikasta Lawrence Knightiä, ja kuinka hän oli lähtenyt kauaksi länteen tehdäkseen työtä ja unohtaakseen.

»Mutta en voinut unohtaa», sanoi hän. »En voinut päästä irti vakaumuksesta, että sinä kuulut minulle, että jokin korkea, salainen laki oli määrännyt meidät toisillemme. Ja tehdessäni työtä ja koettaessani unohtaa elin unelmieni maailmassa. Silloin näin ensi kerran tämän paikan. Olin matkalla yhtiöni asioissa ja yövyin juuri tälle paikalle. Ja sinä iltana suunnittelin kaiken juuri sellaiseksi kuin se on tänä iltana. Pystytin teltan tuohon ja tein nuotion ja ripustin riippumattosi puiden alle ja istuin, sinun kanssasi hämärässä. Ja haaveillessani nauroin itselleni, sillä en voinut uskoa, että unelmani milloinkaan kävisi toteen. Ja sitten, kun palasta Prescottiin, sain eräältä ystävältä Clevelandista kirjeen, joka kertoi Larryn lähteneen ulkomaille, ja toisen kirjeen yhtiöltäni, jossa minut kutsuttiin takaisin itään. Ja niin pysähdyin Clevelandiin ja —», hän nauroi onnellista, riemukasta naurua, »nyt tiedän, että unet käyvät toteen.»

»Hupsu poika», sanoi Helen hellästi. »Ja ajattelehan, että minä en tiennyt mitään. Kun lähdit, olin niin varma palaamisestasi, etten ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Ajattelin, että sinä et vain tahtonut sanoa mitään, koska pidit itseäsi liian köyhänä ja koska tahdoit osoittaa pystyväsi johonkin, ennen kuin pyysit minua vaimoksesi. Minun ei johtunut mieleenikään, että sinä olisit voinut epäillä rakkauttani tai luullut minun rakastavan toista. Minusta tuntui, että sinun täytyi tietää se. Niin minäkin elin unelmissani.»

»Mutta etkö ymmärrä, tyttö», vastasi Stanford ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea uskoa omaa onneaan, »etkö ymmärrä? Larryhän on kelpo poika, ja te kaksi olitte aina hyviä ystäviä, ja sinä näytit olevan kiintynyt häneen. Rikkauksillaan hän saattoi tarjota sinulle paljon sellaista, mikä minulle oli mahdotonta ja —»