»Tietenkin pidän Larrystä, kaikkihan pitävät hänestä. Mutta eihän hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin olla hieno ja miellyttävä ja huvittava. En usko, Stan, että hän eläessään on tehnyt mitään tarpeellista tai hyödyllistä. Hänellähän on kamaripalvelija, joka auttaa häntä pukeutumisessakin. Hän on sivistynyt ja älykäs ja hauska ja iloinen ja hyväsydäminen, aivan kuin herttainen lappalaiskoira, ja pidänkin hänestä aivan kuin pitäisin kiltistä koiranpenikasta.»
Stanford nauroi. Helenin kuvaus Lawrence Knightistä oli osunut naulankantaan.
»Larry-parka, hän säälittää minua», sanoi mies. »Hänestä olisi tullut erinomainen mies, jollei häntä olisi hemmoteltu ja lellitelty ja imarreltu ja kadehdittu — ja kaikki vain hänen isänsä rahojen takia. Hänellä on sydän paikallaan, ja pohjaltaan hänessä on ainesta mihin hyvänsä. Hänen urheilusaavutuksensa koulussa osoittivat sen. Ja siksi pidimmekin hänestä hänen hyödyttömyydestään huolimatta.»
»Toivoisin, että olisit tuntenut isäni, Stan», virkkoi Helen hetken kuluttua miettivästi, aivan kuin hänkin olisi halunnut paljastaa elämäntoverilleen kaiken, mikä muodosti hänen sisäisen maailmansa.
»Sitä minäkin toivoisin», vastasi tämä. »Hän mahtoi olla kelpo mies.»
»Hän oli minun ihanteeni», vastasi Helen lämpimästi. »Toinen ihanteistani, tarkoitan. Hänen kuolemaansa saakka me kaksi olimme aina yhdessä — äitihän kuoli ollessani aivan pieni. Monta kertaa isä otti minut mukaansa lähtiessään sairaskäynneille potilaidensa luo, ja näillä pitkillä retkillä hän puhui minulle sellaista, jota en luule monenkaan isän puhuvan tyttärelleen. Ja koska hän oli isäni ja lääkäri ja koska meillä kahdella ei ollut ketään muuta kuin toisemme, pidin häntä maailman viisaimpana ja parhaimpana miehenä, enkä uskonut, että hän milloinkaan voisi tehdä mitään väärää. Siten tuli minun miesihanteeni olemaan se, jonka isäni asetti korkeimmalle miesten joukossa — sinun kaltaisesi, Stan. Ja miltei viimeiseksi keskustellessamme ennen isän kuolemaa hän sanoi minulle — muistan hyvin hänen sanansa: 'Tyttäreni, ei kestä kauan, kun joku rakastuu sinuun ja pyytää sinua elämänkumppanikseen. Säilytä ihanteesi koskemattomana sydämessäsi ja muista, että olkoonpa miehellä mitä etuja hyvänsä sinulle tarjottavana — olipa se rikkautta tai loistava asema — jollei hän ole sinun ihanteesi, jollet voi ihailla ja kunnioittaa häntä hänen luonteensa ja miehekkyytensä takia, niin sano ei, sano ei, olipa se miten vaikeata tahansa. Mutta kun tulee mies, joka vastaa sinun ihannettasi, jota sinun täytyy ihailla ja kunnioittaa hänen luonteenominaisuuksiensa takia, niin ole hänen toverinsa, olipa hänen kukkaronsa vaikka kuinka tyhjä ja hänen asemansa vaikka kuinka alhainen.' Ja tiedätkö, Stan, heti kun tutustuin sinuun, niin tiesin, että sinä olit minun ihanteeni. Mutta toivoisin, että isä olisi elänyt niin kauan, että olisi tutustunut sinuun.»
Hetken aikaa he tuijottivat nuotiotuleen vaieten, löytäen keskinäisessä rakkaudessaan tosi onnen, joka ei kaipaa sanoja.
Heidän kuherruskuukautena kallistui jo loppua kohden, kun rouva Manning eräänä iltapäivänä ilmoitti olevan välttämätöntä, että talouden päämies lähti hankkimaan ruoka-aineksia illallista varten.
»Ja mitä hänen majesteettinsa keittäjätär haluaa», kysyi tämä. »Kenties kauriinpaistia?»
Helen pudisti nauraen päätään. »Silloin saisit lähteä pitkälle.»