»Mutta sinähän tulet mukaan.»
Jälleen Helen pudisti päätään. »Minulla on muuta tekemistä. Enhän voi aina kulkea kintereilläsi, kun olet metsällä. Älä mene kovin kauas — vain sen verran, että voit kuulla huutoni — ja tuo minulle samanlainen lihava metsäkana kuin toissapäivänäkin.»
Hän näki miehensä häviävän pensaikkoon ja jäi puuhailemaan nuotion ääreen. Silloin tällöin hän kuuli laukauksia ja hymyili itsekseen ajatellessaan, kuinka he täällä elivät oikeiden luonnonlasten tavoin. Sitten hän huomasi juomaveden loppuneen ja lähti noutamaan sitä.
Hän oli jo puolitiessä lähteelle jotakin laulua hyräillen, kun loivalta rinteeltä kuuluva omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Laulu kuoli hänen huulilleen. Stanford ei saattanut tulla niin rajusti pensaikon läpi eikä siltä suunnalta. Ja samassa, kuin vahvistukseksi hänen vaistomaiselle ajatukselleen, kuului laukaus etäämpää laaksosta ja ääni pensaikossa kävi yhä kuuluvammaksi, aivan kuin suuri eläin olisi yrittänyt tunkeutua lävitse. Ja äkkiä, Helenin jäädessä avuttomana paikoilleen tietämättä mitä tehdä, hyökkäsi metsiköstä teräväsarvinen ja hurjasilmäinen härkä.
Jähmettyneenä kauhusta ei Helen saattanut liikahtaa eikä päästää ääntäkään. Hän seisoi kivettyneenä uhkaavan vaaran edessä ja kykenemättömänä kääntämään katsettaan hirviöstä, joka äkkiarvaamatta oli rikkonut pienen aukeaman rauhan. Härän takana hän näki ratsastajan syöksähtävän esiin yhtä hurjaa vauhtia kuin ahdistettu eläin. Kuin unessa hän näki hevosen piiskan ja selän valuvan hikeä, miehen kannustaessa sitä härkää kohti ja heiluttaessa lassoaan päänsä päällä.
Tilanteen peloittavuuden täytyi selvitä miehelle samassa hetkessä, kun hän syöksyi metsiköstä ja näki härän pää kumarassa syöksyvän suoraan avutonta naista kohden, mutta hän ei osoittanut sitä pienimmälläkään eleellä tai äännähdyksellä. Päinvastoin hän Helenistä näytti niin rauhalliselta, kuin hänen ilmeinen hengenvaaransa ei olisi miestä vähääkään tyrmistyttänyt, ja samassa Helen tunsi hänet samaksi paimeneksi, jota oli kiikarillaan tarkastellut Prescottin kilpailuissa. Hän ei tiennyt, että syöksähtäessään esiin metsiköstä Patches oli tuntenut hänet ja että tämä kylmäverisen täsmällisenä heiluttaessaan lassoaan rukoili Jumalaa, kuten mies rukoilee nähdessään rakastamansa naisen vaarassa ja tietäessään, että hänen tarmonsa ja taitavuutensa on ainoa, joka saattaa tämän pelastaa.
Hänen silmänsä sanoivat, että välimatka vieläkin oli liian pitkä. Hänen täytyi — täytyi — lyhentää sitä; ja jälleen hänen kannuksensa upposivat hevosen kylkiin niin että veri tirskui. Hänen täytyi olla tyyni — tyyni ja varma — ja nyt hänen oli toimittava — nyt!
Helen näki hevosen raivoissaan syöksähtävän eteenpäin terävien kannusten haavoittaessa sen kylkiä. Hän näki lasson lentävän miehen kädestä tämän nojautuessa eteenpäin satulassa. Se näytti lentävän kovin hitaasti ja peloittavat sarvet olivat jo lähellä häntä! Sitten hän näki ratsastajan tarttuvan oikealla kädellään satulannuppiin ja nojautuvan taaksepäin hevosen jännittäessä takajalkansa maata vasten ja heittäessä painonsa härän painoa vastaan. Lasso tiukkeni kuin teräsköysi, mutta härän pää valahti jo sivulle ja sen sarvet upposivat maahan — se kaatui miltei Helenin jalkoihin. Ja sitten, paimenen hypätessä satulasta, Helen tunsi vaipuvansa syvään pimeyteen.
Yhä vielä hilliten itsensä ja ponnistaen voimansa äärimmilleen Patches juoksi kaatuneen härän luo ja köytti sen lujasti. Mutta kääntyessään naiseen päin, joka tiedottomana makasi maassa, puhkesi nyyhkytys hänen huuliltaan ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Polvistuessaan naisen viereen hän kuiskasi yhä uudelleen samaa nimeä, jonka vuosi sitten oli lausunut seistessään yksinään, tyhjin ja ojennetuin käsin Metsärajan huipulla.
Nostaen tytön käsivarsilleen Patches kantoi hänet riippumattoon, nouti vettä ja kostutti hänen ohimoltaan ja otsaansa, puhutellen lukemattomin lempinimin tyttöä, jota hän rakasti koko miehuutensa voimalla.