Hetken kuluttua Patches näki värin palaavan hänen kalpeille poskilleen. Hitaasti hän aukaisi silmänsä ja katsoi ihmetellen miestä, joka seisoi kumartuneena hänen ylitseen.

»Helen!» hän kuiskasi. »Helen!»

»Sinäkö, Larry?» sopersi tyttö. »Se olit siis kuitenkin sinä! Mutta mitä ihmettä sinä teet täällä? Minulle sanottiin, että sinun nimesi on Patches — Honourable Patches.»

Silloin mies puhkesi puhumaan. Ja kiihkeästi, miltei kuumeisesti, tulvivat sanat hänen huuliltaan.

»Olen täällä siksi, että tahdoin tulla mieheksi, jotta voisin saavuttaa sinun rakkautesi. Vuosi sitten, kun tunnustin sinulle rakkauteni ja pyysin sinua vainiokseni ja mielettömyydessäni luulin, että rikkauteni ja se asema, jonka saatoin vaimolleni tarjota, merkitsisi jotakin sinunlaisellesi naiselle, nauroit minulle. Sanoit, että jos menisit naimisiin, niin tahtoisit miehen — et rahaa etkä loistavaa asemaa. Avasit silmäni näkemään, mikä olin — tyhjäntoimittaja, räätälien muotinukke ja naisten imartelija. Sanoit minulle, ettei minulla ollut ainoatakaan ominaisuutta, joka olisi saattanut herättää todellisen naisen rakkautta. Opetit minulle, että minun kosintani oli miltei loukkaus sinua kohtaan, että sinun ystävyytesi oli samaa ystävyyttä, jota olisit tuntenut hupaisia poikaviikaria tai hemmoteltua lasta kohtaan. Et voinut edes vakavasti suhtautua rakkauteeni, niin kuin sinunlaisesi naisen tulee suhtautua voimakkaan miehen rakkauteen. Ja sinä olit oikeassa, Helen. Mutta se oli minulle katkera opetus. Lähdin luotasi enkä enää kehdannut katsoa ketään silmiin. Tunsin itseni syylliseksi — minulla ei enää ollut olemassaolonoikeutta. Nöyryytettynä pakenin kaikkia, jotka tunsivat minut — tulin tänne paetakseni siitä elämästä, joka oli tehnyt minusta sen, mikä olin — joka oli riistänyt minulta miehuuteni. Sattumalta näin täällä, Prescottin ratsastuskilpailuissa miehen — paimenen — jolla oli kaikkea sitä, mitä minulta puuttui ja mikä oli saanut sinut nauramaan minulle. Ja silloin istuessani erään yön yksinäni täällä tutkin itseäni ja taistelin vaikeimman kamppailuni. Tiesin, että olit oikeassa, Helen, ettei ollut helppoa luopua kaikesta siitä mukavuudesta ja ylellisyydestä, mihin elämässäni olin tottunut. Se ei ollut helppoa, se on tosi, mutta rakkauteni sinuun teki sen minulle helpoksi. Toivoin ja uskoin, että jos osoittaisin olevani mies, niin voisin palata luoksesi ja sinä kuuntelisit minua. Ja niin minä köyhänä ja muukalaisena ja vieraalla nimellä etsin hyödyllistä työtä, joka vaatisi suurinta miehuutta. Ja minä olen voittanut, Helen, tiedän voittaneeni. Tänään voi Patches, paimen, katsoa ketä hyvänsä silmiin. Hän kykenee valloittamaan itselleen paikan miesten joukossa ja puolustamaan sitä. Minä olen saanut takaisin sen, minkä olosuhteet ja tottumus olivat minulta riistäneet. Olen saanut miehen oikeuden palata luoksesi. Nyt käytän sitä oikeutta, Helen. Sanon sinulle uudelleen, että rakastan sinua. Rakastan sinua niin kuin —»

»Larry! Larry!» huudahti Helen hypähtäen seisaalleen ja vetäytyen kauemmaksi hänestä kuin äkkiä unesta heränneenä. »Larry, et saa! Mitä tarkoitat? Kuinka voit sanoa minulle sellaista?»

Mies vastasi yhä kiihtyneenä: »Sanon sen siksi, että olen mies ja sinä olet nainen, jota rakastan, siksi että —»

Jälleen Helen keskeytti hänet. »Vaiti, vaiti! Älä jatka! Etkö siis tiedä?»

»Mitä?» kysyi hän.

»Minun — minun mieheni», sopersi Helen, »Stanford Manning — me olemme täällä häämatkallamme.»