Risti-Kolmio-Kartanon omistajan oli tapana sanoa, että Phil tunsi tarkalleen jokaisen hevosen ja naudan Metsärajalta Camp Wood Mountainiin saakka ja Skull Valleysta Big Chinoon. Ja varma on, että Villihevos-Phil, kuten hänen ystävänsä häntä sanoivat, rakasti työtään ja tätä seutua, jossa oli syntynyt ja kasvanut. Ratsastaessaan raikkaana aamuna tovereittensa seurassa metsäisten rinteiden ja ruohon peittämien laajojen lakeuksien poikki hän tunsi koko tämän yksinkertaisen, terveen ja reippaan elämän valtaavan hänen mielensä tenhovoimallaan. Hän ei olisi osannut pukea tunnettaan sanoiksi; tuskinpa hän edes oli tietoinen niistä voimista, jotka häntä liikuttivat, hän vain tiesi riemuitsevansa sydämensä pohjasta.
Päivä oli jo kulunut yli puolen, kun Phil pysähdytti hevosensa vanhan intiaanikylän raunioille Black Mountainin huipulle. Ympärillään leviävillä laajoilla lakeuksilla hän saattoi nähdä toveriensa hitaasti mutta varmasti ajavan kokoamiaan hevosia kapeata solaa kohden, joka Black Hillin itäpuolella johti suurelle niitylle ja sieltä tielle, jota myöten hevoset oli määrä kuljettaa edelleen. Phil saattoi hetkisen levähtää; hän nousi hevosensa selästä, irroitti satulan ja sitoi uskollisen Hobsoninsa setripuun varjoon, heittäytyen itse maahan sen viereen.
Kirkkaassa ilmassa saattoi Phil nähdä Risti-Kolmio-Kartanon rakennukset ja läheisessä pumpulipuu- ja pähkinämetsikössä pienen syntymäkotinsa. Noin peninkulman verran kauempana suurien metsäniittyjen itäisellä puolella hän erotti Pata-Koukku-S-Kartanon — missä Kitty Reid oli asunut koko elämänsä, lukuunottamatta kolmea vuotta, jotka oli viettänyt koulussa idässä.
Nuori mies katsoi kauan Reidin perheen kotia kohden. Mielessään hän saattoi nähdä Kittyn yksinkertaiseen, sievään pukuun pukeutuneena istuvan kotinsa kuistilla raikkaana ja kukoistavana aamuaskareittensa jälkeen kirja tai käsityö kädessään. Kuisti tosin oli talon toisella puolen ja etäisyys liian suuri, jotta Phil olisi voinut erottaa siellä liikkuvia henkilöitä, mutta se ei Philille merkinnyt mitään — hän saattoi yhtä kaikki nähdä Kittyn rakkaan olennon.
Kilty oli juhlilla ollut erittäin ystävällinen Philiä kohtaan. Kitty olikin aina ystävällinen — melkein aina. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta oli Phil ollut huomaavinaan, ettei hänen ratsastuskilpailussa saavuttamansa palkinto ollut tehnyt tyttöön suurtakaan vaikutusta. Phil ei itsekään pannut palkinnolle suuria arvoa, mutta hän oli päättänyt voittaa mestaruuden sen huomattavan rahasumman takia, joka seurasi palkintoa. Tämä rahasumma oli varsin olennaisena osana unelmassa, joka jo kauan oli väikkynyt Philin mielessä ja joka kuului niihin asioihin, joista hän ei kenellekään puhunut. Niinpä hän olikin itse asiassa ratsastanut ei palkinnon, vaan unelmiensa takia, ja siksi oli Kittyn mielipiteellä hänen silmissään suuri merkitys.
Kuin jokin vaistomainen aavistus olisi ohjannut hänen liikkeitään käänsi Phil Acton katseensa Kittyn kodista kaukaista Metsärajaa kohden, missä edellisenä päivänä oli tavannut muukalaisen. Koko matkan ratsastaessaan kotiin hän oli ajatellut miestä ja koettanut selittää itselleen hänen läsnäoloaan maassa, joka näytti niin suuresti poikkeavan siitä ympäristöstä, johon hän oli tottunut. Yhdestä seikasta Phil oli varma: miestä painoi suuri ja raskas huoli. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän tunsi häirinneensä muukalaista hetkellä, jonka tämä oli omistanut yksinäisyydessä ratkaistaville mietteille ja taisteluille. Tämä tunne oli pidättänyt Philiä kertomasta kohtauksesta ainoallekaan ihmiselle — vieläpä Rovastillekin ja »Äidille», kuten Phil sanoi rouva Baldwinia. Kenties tämä tunne oli myöskin pohjaltaan syynä siihen myötätuntoon, jota Phil ensi hetkestä alkaen oli tuntenut muukalaista kohtaan, sillä Philillä oli itselläänkin hetkiä, jolloin hän ei halunnut kenenkään lukevan ajatuksiaan.
Kaukaisesta vuorijonosta, joka on Williamson Valleyn itärajana ja niin ollen myös Philin maailman raja, hänen katseensa kääntyi jalkojensa juuressa leviävään maisemaan.
Paimenet ajoivat parhaillaan hevosia kapean solan kautta lakeudelle, joka levisi sen toisella puolen. Tammojen kulkiessa verkalleen ja rauhallisesti, tietäen muutamien hetkien kuluttua jälleen pääsevänsä vapauteen, yrittivät nuoremmat hevoset äkkinäisin sivuhypyin karata laumasta. Mutta miltei aina oli valpas paimen niiden vierellä käännyttämässä karkulaiset takaisin tielle.
Kun hevoset iltapäivällä oli koottu aitaukseen, valitsivat Rovasti, pikku Billy ja Phil apulaisineen laumasta ne hevoset, jotka oli määrä kouluttaa ensi vuolta varten. Valitut hevoset ajettiin yksi kerrallaan pienempään aitaukseen ja muut päästettiin takaisin suurelle laitumelle. Phil istui hevosensa selässä arvostelevasti tarkastellen jokaista hevosta, joka veräjästä tuotiin suuremmasta aitauksesta pienempään. »Muutamia hyviä eläimiä tämänvuotisessa joukossa, Will-setä», virkkoi hän isännälleen, joka seisoi vesialtaan luona viereisessä aitauksessa.
»Joukossa on aina joitakin hyviä», vastasi herra Baldwin. »Ja joitakin huonoja», hän lisäsi, kun nuori päällysmies laskeutui satulasta hänen viereensä.