Jälleen tyttö keskeytti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä: »Älkää jatkako, professori Parkhill. Minä — minä pelkään kaikesta huolimatta olevani hyvin matalalla tasolla. Tulkaa, meidän on aika palata kotiin.»
Koko iltapäivän ja illan Kitty oli levoton ja hajamielinen. Hän tahtoi nauraa professorin hullunkuriselle kosinnalle, mutta hänen poskensa hehkuivat vihasta ja hän olisi tahtonut itkeä häpeästä ja nöyryytyksestä. Ja hänen sielussaan soi kaiken aikaa sama kysymys: eikö professorin ehdotus ihanteellisesta avioelämästä ollutkin hänen edustamiensa sivistysaatteiden johdonmukainen seuraus — aatteiden, joiden harras ihailija Kitty tähän päivään saakka oli ollut? Mutta jos hän tosiaan piti professorin ja hänen kaltaistensa ihmisten edustamaa sivistystä niin ihailtavana — paljon korkeampana sitä elämää, johon Phil Acton kuului — miksi ei hän silloin tuntenut itseään ylpeäksi sen sijaan, että tunsi olevansa nöyryytetty tunteesta, jota ei edes voinut sanoa rakkaudeksi. Miksi ei hän ollut tuntenut itseään nöyryytetyksi silloin, kun Phil pyysi häntä vaimokseen? Saattoiko sittenkin olla olemassa jotakin, joka kaikesta huolimatta oli yläpuolella sen sivistyksen, mitä hän oli pitänyt elämän suurimpana ihanteena? Saattoiko Granite Mountainin maassa sittenkin olla jotakin, joka oli yläpuolella kaiken, minkä hän koulussa oli saanut oppia, aivan kuin Granite Mountain itse suurenmoisuudessaan ja jykevässä kauneudessaan kohosi ylväimpienkin ihmiskäden pystyttämien rakennusten yli?
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Kitty, yhä valveilla ja rauhattomana, kuuli kavioiden kapsetta pihalta. Ratsastaja oli Patches, joka palasi kotiin pitkältä retkeltään.
Väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan päivän koettelemusten jälkeen Patches painui vuoteeseen. Hänen tehdessään aamulla Rovastille ilmoituksensa yritti tämä nähdessään hänen kasvojensa ilmeen saada hänet jäämään päiväksi kartanoon. Mutta Patches ei suostunut siihen. Phil odotti häntä, ja hänen oli palattava Graniittiylängölle. Syötyään aamiaisensa hän lähti matkaan.
Hän oli jo ehtinyt Minttu-uomalle saakka ja pysähtynyt juottamaan hevostaan ja virkistämään itseään raikkaalla vedellä, kun kuuli jonkun nopeata laukkaa ratsastavan samaa tietä, jota äsken itse oli tullut. Hetkistä myöhemmin ilmestyi Kitty näkyviin.
Nähdessään Patchesin lähteen partaalla tyttö heilutti kättään tervehdykseksi. Ja vastatessaan tervehdykseen ja nähdessään hänen lähestyvän tunsi Patches iloitsevansa hänen tulostaan. Heidän vilpitön, uskollinen ystävyytensä, joka oli alkanut heti ensi näkemältä Kittyn osoittaessa ystävällistä mielenkiintoa nahkapoikaa kohtaan, antoi hänelle turvallisen ja mieluisan tunteen. Väsyneenä ja alakuloisena hän tervehti tyttöä lämpimästi ja iloisena, niin että Kitty punastui mielihyvästä.
»Näin teidän lähtevän pihalta», sanoi Kitty, »ja päätin lähteä mukaanne Graniittiylängölle tervehtimään Manningeja. He pyysivät minua tulemaan tällä viikolla, ja minun mielestäni he ovat saaneet tarpeeksi nauttia kuherruskuukaudestaan. Tehän tiedätte, missä he oleskelevat?»
»Tiedän», vastasi Patches. »Nain heidät eilen. Mutta tulkaahan juomaan.
Te olette ratsastanut hyvää vauhtia!»
»Tahdoin tavata teidät niin pian kuin suinkin», nauroi Kitty hypätessään kevyesti satulasta. »Mutta te saitte hyvän etumatkan minun satuloidessani Midnightiani. ‘Onpa tämä ihana paikka! Mutta minua janottaa tosiaan vallan kauheasti.»
»Valitan, ettei minulla ole millä ammentaa», virkkoi Patches ja nauroi hilpeätä naurua tytön vastatessa: »Unohdatte, että olen tottunut maan tapoihin.» Ja heittäen maahan leveän hattunsa hän kumartui juomaan lähteestä, kuten Patcheskin oli tehnyt.