Patchesin katsellessa tyttöä välähti muuan ajatus hänen mielessään — niin tavaton ja odottamaton, että hän ei edes uskaltanut ajatella sitä loppuun.
»Puhukaapa vielä jumalien nektarista!» huudahti Kitty hengähtäen syvään ja kohottaen hymyilevät kasvonsa Patchesia kohden. Ja jälleen hän kumartui juomaan.
»Ja nyt, herra, olkaa ystävällinen ja tuokaa minulle kimpullinen kaisloja. Teemme niistä mukavan istuimen itsellemme tuonne siimekseen ja välitämme vähät Granite Mountainista, Manningeista ja teidän paimenistanne.»
Patches kävi noutamassa aimo kimpullisen kaisloja ja ojentautui pitkäkseen ruohoon korkean sykomorin alle Kittyn istuutuessa hänen viereensä. Siinä hän lojui selällään kädet ristissä niskan alla ja silmäili kotkaa, joka näkyi pienenä mustana pilkkuna sinisellä taivaalla. Hetkisen kuluttua hän näytti kokonaan unohtaneen seuralaisensa.
Kitty nojautui häntä kohden ja piti kaislan latvaa hänen silmiensä edessä. »Minulla ei ole penniäkään mukana», hän sanoi, »mutta annan tämän teille ajatuksistanne.»
Patches kohottautui nopeasti istumaan. »Sekin olisi liian suuri hinta minun ajatuksistani. Mutta te ette ole kertonut minulle, mitä ystävällemme professorille kuuluu? Eikö leiliä ole paha omatunto, kun näin hylkäsitte hänet?»
Kitty kohotti torjuen molemmat kätensä. »Vaietkaa, Patches, vaietkaa! Uh! kunpa tietäisitte, kuinka virkistävää on taas olla oikean miehen seurassa!»
Patches nauroi.
»Vahinko, että Phil on Graniiltiylängöllä. Unohdin sanoa teille, että hän tietää Manningien oleskelupaikan aivan yhtä hyvin kuin minäkin.»
Nämä sanat eivät nähtävästi miellyttäneet Kittyä. Sitten hän vastasi vakavasti: »Kenties minun pitäisi sanoa teille, Patches — mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä, te ja minä — Phil —»