»Niin?»
»Phil ei merkitse minulle mitään, Patches. Tarkoitan —»
»Te tarkoitatte sillä tavoin kuin hän tahtoisi?» auttoi Patches huomattavan innokkaasti.
»Niin.»
»Ja te olette sanonut sen hänelle, Kitty?» Patches kysyi kiihkeästi.
»Niin — olen sanonut sen hänelle.»
Patches oli hetken vaiti. »Phil raukka», hän sanoi hiljaa. »Nyt käsitän. Ajattelinkin, että jotakin sellaista oli tapahtunut. Hän on miesten parhaita, Kitty.»
»Tiedän — tiedän», vastasi Kitty kuin haluten lopettaa tämän puheenaiheen. »Mutta siitä ei yksinkertaisesti saattanut tulla mitään.»
Patches katsoi häneen kiihkeästi, tummissa silmissään ilme, jota Kitty ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Patchesin mieli oli kuohumistilassa. Heidän jutellessaan ja nauraessaan oli ajatus, joka yllättävänä oli välähtänyt hänen mieleensä hänen tuntiessaan Kittyn hilpeän ja toverillisen olemukseen tuovan hänen tuskalleen lievitystä ja lohtua, yhä lujittunut ja vahvistunut. Siitä lähtien, kun he vuosi takaperin ensi kerran näkivät toisensa, oli heidän välillään vallinnut vilpitön toveruus, joka vähitellen oli syventynyt läheiseksi ystävyydeksi. Miksi saattoikaan tämä ystävyys vielä muuttua! Patches ajatteli tytön palavaa kaipuuta siihen elämään, jonka hän hyvin tunsi, ja tiesi voivansa tyydyttää hänen sydämensä pienimmänkin toiveen ja kuitenkin suojella häntä maailman vaaroilta ja salaisilta ansoilta. Ja tähän tunteeseen yhtyi tietoisuus hänen oman elämänsä yksinäisyydestä ja autiudesta.
Kittyn sanat hänen ja Philin välisen suhteen loppumisesta poistivat esteen, joka oli häntä pidättänyt ilmaisemasta tätä ajatustaan, ja hänen tavallinen tapansa — toimia harkitsematta — osoittautui nytkin hänen seuraavissa sanoissaan: »Kauhistuisitteko, Kitty, jos sanoisin teille olevani iloinen? Iloitsevani siitä, että te sanoitte ei Philille, vaikka olenkin pahoillani hänen puolestaan?»