* * * * *
Helen Manning istui pienen huvilan kuistilla vuoren rinteellä, minne hän ja Stan olivat pystyttäneet kotinsa. Noin puolen mailin päässä hän saattoi nähdä rykelmän pieniä rakennuksia, jotka herttaisessa epäjärjestyksessä ympäröivät kaivosta. Taustassa kohosi mahtava vuorenseinämä taivasta kohden. Täällä he elivät kaukana kaupunkien suuresta maailmasta, mutta Helen ei sitä surrut. Hänen hoitaessaan kotiaan, lukiessaan, soittaessaan ja kävellessään keskellä tätä suurenmoista luontoa yhdessä miehensä kanssa ei hänen sydämensä milloinkaan tuntenut yksinäisyyden kaihoa.
Hän laski syliinsä kirjan, jota oli lukenut, ja katsoi avoimesta ikkunasta arkihuoneen kelloa. Vielä hetkinen, ja hän lähtisi rinnettä alas Stanfordia vastaan, kuten hänen oli tapana tehdä. Ennen kuin jälleen syventyi kirjaansa, hän loi katseensa valtavien vuorien ja viheriöivien niittyjen yli, jotka joka päivä loistivat yhä uudessa kauneudessa. Hänen uudelleen ryhtyessään lukemaan kiinnitti kavioiden kopse hänen huomiotaan.
Patches ja Yavapai Joe ratsastivat rinnettä ylös.
He pysähtyivät veräjälle, ja Joen pidellessä Muukalaista suitsista tuli
Patches Helenin luo, joka portailla seisten odotti häntä.
»Totta kai sinä jäät meille yöksi?» kysyi Helen heidän tervehdittyään ja keskusteltuaan hetkisen.
»En», vastasi Patches. »Tulin vain sanomaan sinulle hyvästi. Kävin Stanin luona hänen toimistossaan, ja hän sanoi, että tapaisin sinut täällä.»
»Mutta mihin aiot lähteä?» kysyi Helen.
Hymyillen mies viittasi kädellään vuorenrinnettä kohden. »Taivaanrannan taa, Helen.»
»Mutta Larry, kai sinä palaat? Emme suinkaan kokonaan kadota sinua?»