Kittyn ajatukset olivat monen mailin päässä. Mitähän tekivätkään nyt hänen ystävänsä tuolla hilpeässä ja loisteliaassa elämässä, kaukana hänen syntymämaansa hiljaisesta hämärästä, missä hän istui yksinään? Hän näki jälleen loistavat valot, kuuli musiikin, hilpeän puheen, naurun, elämänilon, kaiken sen, mikä oli antanut elämälle pirteyttä ja riemua, ja hänen sydämensä nousi kapinaan hänen päiviensä tukahduttavaa tyhjyyttä vastaan. Nähdessään illan pehmeän hämärän vähitellen vaihtuvan yön pimeyteen tuntui hänestä kuin olisi hänen silmissäänkin synkkä varjo vähitellen peittänyt kaiken, mikä sille oli antanut väriä, valoa ja kauneutta.
Sitten hän näki edessään leviävän niityn hämystä tumman varjon sukeltavan esiin — ensin salaperäisenä, muodottomana, sitten selveten ja tiivistyen ratsastajan hahmoksi. Ennen kuin paimen vastasi Jimmyn poikamaiseen »halloo»-huutoon, tiesi Kitty, että ratsastaja oli Phil.
Tytön ensimmäinen ajatus oli paeta. Mutta hypähtäessään seisaalleen hän tunsi, miten se loukkaisi miestä, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja niinpä hän astui tielle mennäkseen Philiä vastaan tämän laskeutuessa satulasta ja sitoessa hevosen aitaan.
»Tapasitko isän?» kysyi Kitty ajatellen, kuinka vähän heillä oli puhuttavaa.
»En, kuinka niin?» kysyi Phil vuorostaan nopeasti, ikäänkuin valmiina heti jälleen hypähtämään ratsaille.
Kitty naurahti hänen ripeydelleen. »Muuten vain. Hän lähti käymään
Rovastin luona.»
»Ratsastin varmaan hänen ohitseen oikaistessani niityn poikki», vastasi
Phil. »Hän ratsastaa aina suurta tietä myöten.»
Seisten tytön vieressä hän lisäsi sitten hellästi. »Mutta mikä sinun on, Kitty? Kaipaatko kirkkaita valoja?»
Se oli niin Philin tapaista, ajatteli Kitty. Hän näytti aina vaistomaisesti arvaavan jokaisen hänen tunteensa ja toiveensa.
»Kenties olin hiukan alakuloinen», myönsi hän. »Olen iloinen tulostasi.»