He saapuivat kuistille ja pikkuveljet ryntäsivät pyrynä Philin luo kertomaan hänelle urotöistään ja saamaan häneltä neuvoja, joita hänen oli tapana heille antaa. Myöskin rouva Reid liittyi hetkiseksi seuraan ja keskustelu siirtyi nyt kokonaan kotilaakson asioihin, kunnes Kittystä tuntui, että hän ei saattaisi kestää enempää. Viimein rouva Reid, armeliaampana kuin osasi aavistaakaan, käski pojat vuoteeseen ja vetäytyi itse omaan huoneeseensa.
»Ja nyt sinä olet kyllästynyt meihin kaikkiin ja tahtoisit palata itään», virkkoi Phil miettiväisenä, keskeyttäen pitkän hiljaisuuden, joka näinä päivinä usein oli tukahduttanut kaiken keskustelun heidän välillään.
»Se ei ole totta, Phil!» vastasi tyttö lämpimästi. »Tiedät, ettei se ole totta.»
»No niin, kyllästynyt tähän», hän osoitti laajoja aukeamia heidän ympärillään, »kyllästynyt siihen, mitä me olemme ja mitä me teemme.»
Tyttö tuijotti vastaamatta eteensä.
»En syytä sinua siitä», jatkoi Phil ikäänkuin ajatellen ääneen. »Se mahtaa tuntua äärettömän yksitoikkoiselta sen mielestä, joka ei tunne sitä.»
»Ettäkö minä en tuntisi sitä?» puuskahti Kitty. »Näyt unohtavan, että olen syntynyt täällä — että olen asunut täällä miltei yhtä monta vuotia kuin sinäkin.»
»Siitä huolimatta et tunne sitä», vastasi Phil tyynesti. »Katsohan, sinä tunsit sen tyttönä ollessasi niin kuin minäkin tunsin sen poikavuosinani. Mutta nyt — nyt minä tunnen sen miehenä ja sinä tunnet naisena jotakin, joka on kaukana kaikesta siitä.»
Jälleen vallitsi pitkä hiljaisuus. Sitten Kitty yritti empien tehdä alun ymmärtämykseen: »Rakastatko sinä tätä elämää, Phil?»
Phil vastasi nopeasti: »Kyllä, mutta minä rakastaisin mitä elämää hyvänsä, joka miellyttäisi sinua.»