Phil katsahti aurinkoa kohden. »Mitä arvelette päivällisestä? Eiköhän jo liene aika.»
»Päivällisestä?»
»Niin juuri. Satulastani löydätte hiukan evästä. Laitumen reunassa pitäisi olla vanha kasari. Muutamat pojat eivät piittaa ruoasta ollessaan ratsastamassa, mutta minä en kernaasti ole ilman, ellei se ole välttämätöntä.» Hän ei selittänyt ottaneensa ruokaa mukaansa etupäässä kumppaniaan ajatellen.
»Uh!» huudahti Patches, äskeinen homma vielä tuoreessa muistissa. »Minä en ainakaan voi syödä palaakaan!»
»Niin luulette», vastasi Phil, »mutta menkääpä tuonne lähteelle, juokaa niin paljon kuin jaksatte, peseytykää ja saattepa nähdä, kuinka pian muutatte mieltänne tuntiessanne kahvin hajun.»
Ja niin Patches sai vielä yhden tärkeän opetuksen — miten on opittava nopeasti unohtamaan epämiellyttävinkin työ — opetus, joka on välttämätön jokaiselle, joka tekee ahkeraa työtä, olipa se mitä laatua hyvänsä.
Päätettyään yksinkertaisen ateriansa ja ojentauduttuaan ruohikkoon ikivanhan puun varjoon he keskustelivat asioista, jotka olivat kaukana tavallisesta työstä. Kuten miehet, jotka tuntevat salaperäisen ja selittämättömän toveruuden yhdistävän, he juttelivat puoliääneen ja miltei suljetuin silmin elämästä, sen arvoituksista ja tarkoituksesta. Ja Phil, joka tavallisesti vaikeni keskustelun johtuessa häneen itseensä, salli Patchesin nähdä hänen ajatusmaailmaansa, jonka hän harvoin paljasti. Vain hänen suuri unelmansa, hänen elämänsä rohkein haave — jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Sen aika ei ollut vielä tullut.
»Kesken kaiken, Phil», sanoi Patches heidän viimein noustessaan ja lähtiessään hevostensa luo, »missä olette käynyt koulunne? Sitä en luule vielä kuulleeni.»
»En ole käynyt koulua», vastasi tämä naurahtaen, ja Patchesista tuntui, että hänen äänessään oli katkera sointu. »Olen vain tavallinen paimen, siinä kaikki.»
»Anteeksi», vastasi Patches, »mutta ajattelin siitä päättäen, mitä sanoitte kirjoista —»