Silloin paimen nauroi ääneen — vilpittömän ilon helakkaa naurua. »Hyvä, vanha veikko, nyt annan sinulle hiukan vauhtia», hän sanoi ääneen hevoselle, selvästikin unohtaen kumppaninsa läsnäolon.
Patches näki hänen nykäisevän ohjaksista, kohottautuvan satulassa ja kiitävän täyttä vauhtia hevoslaumaa kohden, jättäen toverinsa odottamaan paluutaan.
Mutta ori seisoi hetkisen katsoen vihurina kiitävään ratsastajaan. Sitten se hirnahti ja kuin ymmärtäen Philin tarkoituksen suhahti nuolen nopeana laumansa ohitse ja asettuen sen etunenään johti sen vinhaa vauhtia Granite Mountainia kohden.
Phil pysähtyi, ja Patches näki hänen katselevan, miten hevoset hulmuavin harjoin ja häntä suorana seurasivat johtajaansa, joka näkyi juoksevan vain puolella nopeudellaan. Viimein lauma hävisi pieninä mustina pilkkuina taivaanrannan taa.
»Eikö se ollut suurenmoisia?» huusi Phil palatessaan toverinsa luo. »Näittekö, kuinka se sivuutti lauman aivan kuin toiset olisivat seisseet paikallaan?»
»Eipä olisi ollut helppoa saada sitä kiinni», arveli Patches.
»Saada sitä kiinni!» huudahti Phil. »Luuletteko, että koetinkaan saada sitä kiinni? Tahdoin vain nähdä sen juoksevan. Sitä hevosia ei ole, joka veisi miehen lassonkantaman päähän noista hevosista, ja musta ori saattaa juosta ympyrässä koko lauman ympärillä. Mutta kerran olen saanut sen kiinni.»
»Te saitte sen kiinni?» toisti Patches epäluuloisesti.
Phil hymyili. »Niin, kerran pitelin sitä hetkisen.»
Heidän ratsastaessaan kotikartanoa kohti kertoi Phil kumppanilleen tapauksen, joka oli kuulu kautta koko maan.