»Musta ori oli silloin vuoden vanha», hän alkoi. »Minä olin ihaillut sitä koko vuoden ja niin olivat kaikki muutkin pojat, jotka olivat nähneet lauman, johon se kuului, sillä siitä näki jo varsana, mikä siitä tulee. Vapaina elävät hevoset olivat hiukan liian lukuisia sinä vuonna, ja me suunnittelimme ajojahtia vähentääksemme niitä hiukan, kuten meillä on tapana tehdä vuoden tai parin väliajoin. Jokainen ajoi takaa tuota mustaa oritta, ja eräänä päivänä, kun olimme jo hajoittaneet monta laumaa, yllätin sen aivan sattumalta. Ajoin juuri takaa erästä harmaata hevosia ja ratsastin samaa tietä, jota tänäänkin kuljimme, kun se äkkiä tuli vastaani selänteen harjalla. Se tapahtui niin äkkiä, että ori ja minä hämmästyimme kumpikin yhtä suuresti. Voitte uskoa, että värisin kuin haavanlehti. Mutta toinnuin yhtäkaikki ensimmäisenä hämmästyksestäni ja heitin lassoni sen kaulaan, ennen kuin se ehti paeta. Mutta se taisteli kuin paholainen, niin etten lopulta tiennyt, minäkö pitelin sitä vai se minua. Mutta se oli silloin vielä varsa, ja minä sain sen lopuksi pysähtymään.»
Phil vaikeni omituinen ilme kasvoillaan. Patches odotti kärsivällisenä.
»Tiedättekö», sanoi paimen viimein empien, »en voi selittää sitä — enkä siitä kernaasti puhukaan, sillä se on ihmeellisin asia, mitä minulle koskaan on tapahtunut — mutta kun katsoin tuota mustaa oritta silmiin ja kun se katsoi minua, tuli minun paha olla. Häpesin — niin kuin — niin kuin olisin aikonut tehdä pyhäinhäväistyksen tai jotakin sen tapaista. Me olimme aivan kahden, se ja minä, ja meidän tuijottaessamme toisiimme tulin ajatelleeksi, mitä sille merkitsi kahlitseminen ja kouluttaminen — ja — ymmärrätte. Ja ajattelin, minkälainen hevonen siitä tulisi, jos se saisi jäädä elämään, niin kuin Jumala oli sen luonut, ja niin — niin —» Hän vaikeni jälleen naurahtaen hämillään.
»Te päästitte sen irti?» huudahti Patches.
»Se on totinen tosi, Patches. En voinut tehdä muuta — en suorastaan voinut. Muuan pojistamme tuli paikalle juuri, kun päästin sen irti, ja miehet nostivat siitä tietysti hitonmoisen elämän. Sillä katsokaahan, meillä on tapana myydä enimmän tarjoavalle kaikki hevoset, jotka tuollaisessa ajojahdissa saamme kiinni, ja hinta jaetaan tasan miesten kesken. Pojat käsittivät, että tuo musta oli enemmän arvoinen kuin viisi muuta yhteensä, jotka olimme saaneet, ja olihan ymmärrettävää, että he olivat siitä minulle vihaisia. Mutta rauhoitin heitä luopumalla osuudestani, niin ettei heillä ollut mitään sanomista. Sitä varten minusta tuntuu, että tuo ori tavallaan kuuluu minulle, ja koetan aina pitää siitä hiukan huolta. Viime kierroksessa meillä oli eräs mies, joka yritti ampua sitä, mutta — hän lähti täältä pian sen jälkeen eikä ole sen jälkeen palannut.»
Paimen hymyili Patchesin nauraessa ääneen.
»Tiedättekö», jatkoi Phil hetkisen kuluttua, »minusta tuntuu, että ori tuntee minut vieläkin. Jos vain olen näillä main, käyn katsomassa sitä, ja minusta tuntuu, että se pitää minun käynneistäni yhtä paljon kuin minäkin. Te pidätte minua varmaan hulluna», hän lopetti jälleen murahtaen, »mutta siltä minusta tuntuu — ja siitä olen saanut nimen Villihevos-Phil.»
He ratsastivat hetkisen vaieten, sitten Patches virkkoi vakavasti: »En osaa sanoa, miltä minusta tuntuu, mutta ymmärrän teidät ja kadehdin teitä sydämeni pohjasta.»
Ja kääntyessään toverinsa puoleen paimen näki hänen ilmeessään jotakin, joka muistutti oriin silmiä sinä päivänä, jolloin hän oli päästänyt sen vapauteen. Oliko Patcheskin joskus menneinä päivinä joutunut olosuhteiden tai ympäristön silmukkaan ja menettänyt suurimman, jumalaisimman perintönsä? Phil hymyili omille ajatuksilleen, mutta tunsi hymyillessään niiden sanovan totuuden, ja hän tunsi myös, että tämä mies saattoi sillä voimalla, joka asui syvimmällä hänen sielussaan, saavuttaa takaisin sen, mikä häneltä oli riistetty.
Ja niin lujittui tänä päivänä, jolloin laajojen laidunmaiden poika ja kaupungin mies ratsastivat yhdessä, se yhteistunne, jonka he aavistuksena olivat tunteneet kohdatessaan toisensa ensimmäisen kerran. He tunsivat, että harvinainen ymmärtämys, jota eivät minkään maan eikä minkään kielen sanat saattaneet ilmaista, liitti heitä toisiinsa.