Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapahtuma, joka — niin he ainakin silloin luulivat — lujitti heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.
IX LUKU.
Tailholt Mountainin miehet.
Eräänä päivänä Phil ja Patches ratsastivat Old Campin seudulla. Varhain iltapäivällä he kuulivat vasikan herkeämättä huutavan ja löysivät, ääntä kohden ratsastaessaan sen setripuulehdosta. Sen kyljessä oli äsken, Philin arvelun mukaan kenties edellisenä iltana poltettu Tailholtin merkki. Vasikka-raukka kutsui nyt tuskissaan emoa apuun.
»Ihmeellistä, ettei lehmää näy missään», sanoi Patches.
»Olisi ihmeellisempää, jos se näkyisi», vastasi paimen lyhyesti ja käänsi katseensa vasikasta Tailholt Mountainiin päin, ikäänkuin miettien jotakin, jota ei syystä tai loisesta halunnut selittää toverilleen.
»Ei hyödytä ruveta etsimään sitä», hän lisäsi ääni murtuneena. »Minulla on aina huono onni. Jospa olisimme eilen ratsastaneet näillä main sen sijaan, että lähdimme Mint Washin puolelle — minä tulen aina päivää liian myöhään.»
Hänen ilmeessään ja äänensävyssään oli jotakin, joka pidätti Patchesin tekemästä hänelle kysymyksiä. Seuraavina tunteina Phil ei puhunut paljon, ja kun hän puhui, olivat hänen sanansa lyhyitä ja miltei nyreitä. Patches huomasi hänen silmäilevän maata harvinaisen kiinnostuneena. Heidän syötyään päivällisensä jotensakin synkän mielialan vallitessa Phil jälleen hypähti satulaan jo melkein ennen kuin Patches oli valmis.
Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja he olivat lähteneet kotimatkalle, kun he näkivät erään Risti-Kolmion härän, joka ilmeisesti oli -haavoittunut taistelussa toisten eläinten kanssa. Se kuului Rovastin parhaimpaan Herefordkarjaan, ja haava oli pikaisen avun tarpeessa.
»Meidän täytyy puhdistaa haava», sanoi Phil, »tai siihen ilmestyy pattimatoja.» Hän otti lassonsa pitäen tarkasti silmällä härkää, joka mylvi syvällä, peloittavalla äänellä.