»Tailholt Mountainin miehet», mutisi Patches tarkastellessaan miehiä yhä kiinnostuneempana. »Tiedättekö, Phil, minä olen ennenkin nähnyt nuo miehet.»
»Tekö?» huudahti Phil. »Missä? Koska?»
»En osaa selittää missä», vastasi Patches, »mutta se oli sinä päivänä, jolloin ratsastin pitkin juoksuaitaa. He olivat harjulla laakson toisella puolen.»
»Se lienee ollut tämä sama hevosuittamo, jota nytkin seuraamme», vastasi Phil, »se leviää hiukan alempana. Miksi luulette miehiä juuri samoiksi?»
»Nuo miehet tuolla ylhäällä ovat saman näköisiä kuin ne, jotka silloin näin, toinen kookas, toinen pienenläntä. He olivat samalla etäisyydellä minusta, ja — niin — olen varma siitä, että nuo ovat samat hevoset.»
»Hyvä, Patches, mutta teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä heti kotiin tultuanne.»
»En tullut ajatelleeksi, että se olisi tärkeätä.»
»On kaksi sääntöä, joita teidän aina on noudatettava», sanoi paimen, »jos aiotte oppia hyvin ammattinne. Ensimmäinen on: nähdä kaikki, mikä on nähtävissä, ja nähdä kaikki kaikesta, mitä näette. Ja toinen: muistaa kaikki. Voinhan kertoa teille, että Jim Reid samana iltana löysi vasikan, joka oli juuri merkitty Tailholtin raudalla, ja että hän meidän puolellamme tapasi Risti-Kolmion lehmän, joka oli kadottanut vasikkansa. Mutta tuossahan ystävänne tulevat.»
Miehet ratsastivat alas rinnettä kulmauksessa, joka varmasti veisi heidät Risti-Kolmion ratsastajien tielle. Ja Patches rikkoi heti Philin antamaa sääntöä vastaan, sillä hän ei huomannut tulijoita tarkastellessaan, että hänen kumppaninsa irroitti pistoolinsa kotelosta.
Nick Cambert oli kookas mies, pitkä ja lihavahko. Hänellä oli ruskea tukka ja omituiset vaaleansiniset silmät, jotka eivät olleet omiaan herättämään luottamusta. Mutta Tailholtin miesten pysähtyessä tervehtimään Philiä ehti Patches tuskin vilkaistakaan Nickiin, niin suuressa määrin herätti Joe hänen mielenkiintoaan.