Philiä kiinnostivat kumppanin sanat, sillä ne näkyivät viittaavan hänen entisyyteensä, ja Patches oli omista asioistaan yhtä vaitelias kuin Yavapai Joe.
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Phil. »Minkälaisista miehistä puhutte?»
»Tarkoitan miehiä, jotka eivät koskaan tee mitään omasta vapaasta tahdostaan. Miehiä, joiden puolesta aina jonkun toisen pitää ajatella ja olla vastuussa. En usko, että se vähääkään muuttaa asiaa, olivatpa he rikkaita ja sivistyneitä, kuten on tapana sanoa, tai köyhiä nahjuksia kuten Joe: pohjaltaan se on yhdentekevää.»
Heidän laskeutuessaan satulasta kotiveräjällä katsahti Phil veitikkamaisesti kumppaniinsa. »Tepä osoitatte harvinaista mielenkiintoa Joea kohtaan», hän sanoi hymyillen.
»Niin teenkin», vastasi Patches. »Hän muistuttaa minua eräästä, jonka tunnen», hän lopetti hymyillen jälleen entistä itsehalveksuvaa ivahymyään. »Tunnen samanlaista sukulaisuutta häneen kuin te siihen hurjaan oriiseen. Ottaisinpa kernaasti hänet pois Nickillä ja koettaisin, eikö hänestä voisi tehdä miestä», hän jatkoi puhuen enemmän itsekseen kuin toverilleen.
»Sellaiset kokeet eivät ole suositeltavia, Patches», varoitti Phil. »Täytyy olla jotakin, jolle rakentaa, jos tahtoo tehdä miehen. Joessa ei ole siihen ainesta, ja sitä paitsi», hän lisäsi merkitsevästi, »ihmiset eivät ymmärtäisi sitä.»
Patches naurahti katkerasti.
Seuraavana aamuna Phil sanoi uhraavansa tämän päivän hevosilleen ja lähetti Patchesin yksinään noutamaan satulan ja suitset, jotka he edellisenä päivänä olivat jättäneet onnettomuuspaikalle.
Patches oli ehtinyt sille paikalle, jossa hän ja Phil olivat eronneet Tailholt Mounlainin miehisiä, ja tunsi itsensä janoiseksi. Hän muisti Philin sanoneen, että hiukan ylempänä selänteen rinteellä oli pieni lähde, ja ajatellen pitkää matkaa, joka hänellä oli ratsastettavana, hän hetkisen epäröityään poikkesi tieltä ja ohjasi hevosensa rinteelle.
Ratsastettuaan jonkin matkaa kapeata solaa, joka johti tiheän metsän läpi rinnettä ylös, huomasi Patches tien käyvän jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Hän laskeutui satulasta, sitoi hevosen pensaaseen kallionlohkareen varjoon ja jatkoi matkaansa jalan, arvellen lähteen olevan lähellä. Siinä hän ei erehtynytkään, ja pian hän saapui sievälle pienelle aukeamalle, jossa sammaltuneen kallion kyljestä löysi kirkkaan ja raikkaan lähteen. Iloisena hän kumartui juomaan ja istuutui sitten hetkiseksi lepäämään lähteen partaalle. Pehmeä, musta maa sen ympärillä oli täynnä karjan jälkiä, ja tiheän metsikön läpi johti useita pieniä karjapolkuja aukeamalle. Niin tiheä oli ympäröivä metsä ja niin pieni aukeama, että aurinko vain tuuhean lehvikön läpi valoi kultaansa tämän vilpoisan virkistyspaikan yli ja silmän oli mahdotonta nähdä lähimpiä puita kauemmaksi.