"Ja silläkö olisi kyllin suolan makua, estämään kansan paljoutta mätänemästä," sanoi Theodor.
"Toivoisin tuota uskovani, mutta nykyään en huomaa kuin yhden pyrinnön kaikkialla ja se tarkoittaa — rahaa. Ja mihin näitä rahoja pyydetään käyttää? Ainoastaan elämää varten, joka on täynnä laiskuutta, ilman vastuksia ja vaivoja, elämää täynnä turhuutta ja kiiltoloistoa. Mikä on hienojen naistemme halun ja pyrkimisen päämaali? Se on päästä kaikista taloudenhuolista vapaaksi, maksoi mitä maksoi; saada palvelijoita, jotka ottavat kaikki heidän hartioiltansa vastataksensa, pitävät huolta heidän talostansa ja lapsistansa sillä aikaa kun itse loistavat tanssisaleissa eli kulkevat vieraisilla. Ja mitä kaikki naimaikäiset neitoset etsivät? Miestä, jolla on niin paljon rahaa, että hän taitaisi elää työttä ja huolehtimisetta, paitsi sitä pyrkimistä että, niinkuin liljat maan päällä puvussaan olisivat koreammat kuin Saloma kaikessa kalleudessaan."
"Mutta, hyvä Theodor herraseni," sanoi Jenny, "minä haluaisin tietää miksi valitsette tuohon kirjoitelmaan kuvaukset vaan meidän, tyttösten, keskuudesta. Miksi vain valitatte naisista jotka menevät naimisiin rahan vuoksi, ettekä miehistä samassa? Miksi vaan naisista, jotka kotivelvollisuuksiaan laiminlyövät, ettekä perheen isästä, joka myöskin voi sen tehdä?"
"Armollinen neiti," vastasi Theodor, "se on toteen näytetty seikka, että naiset luulevat kuuluvansa yksinoikeutettuun luokkaan ja perusmiete palkan kannosta ilman työntekoa on laveammalle levinnyt vaimon- kuin miehenpuolten seassa. Jälkimäiset hakevat ja miettivät aina jonkinmoista työtä omaisuutensa enentämiseksi. Naiset sitävastoin ajattelevat aina vaan elääksensä isän ja aviomiehen työllä. Kaikki romanit, runous ja kaunokirjallisuus, joka on naisten pääasiallinen ainelaji, viittaa samaan suuntaan, ja naisemme yhä pyrkivät elanto-tapojen hienontamiseen, niitten yksinkertaisten tapain sijaan, jotka heille oikeastaan kuulusivat. Tuntematta huolenpidon perheestään korkeana ja jalona elinehtona, pitävät he päinvastoin kaiken, mikä siihen kuuluu, suvaitsemattomana paheena, jonka panevat palvelijain niskoja notkistamaan. Palveliat, jotka ottavat esimerkkiä emännistään, miettivät samoin ja toimittavat velvollisuutensa huolettomasti ja kärsimättömästi? Ja ken sitä voisi kummeksia? He näkevät ja tuntevat joka päivä, että elämän ylevin tarkoitus on laiskuus ja ken voi heitä siitä moittia, että hekin voimainsa mukaan pyrkivät samaan oivalliseen päämaaliin?"
"Isä kulta," sanoi Jenny, "en käsitä, miten saatat istua mykkänä koko illan ja antaa minun yksin pitkittää näin tasaamatointa taisteloa. Miksi et auta minua?"
"Siksi, lapseni, että ystävällemme on sanotulta puolelta oikein," vastasin minä, "ja hänen viimeinen muistutuksensa johtaa mieleeni, että olen kirjoittanut valmiiksi kyhäyksen lukinverkosta, jonka luulen mahdolliseksi poistaa."
"Mitä sitte? Minkä kaltainen lukinverkko?" kuului nyt moni-äänisesti.
"Palvelijat," vastasin minä yksitoikkoisesti.
"Mitä" huudahti Mary, joka tänä iltana oli meillä käymässä, ja joka vielä ei ollut varmistunut uusiin oloihinsa vaikka jo oli toista vuotta ollut naimisissa. "Mitä? Eihän isä toki tahtone 'poistaa' palvelusväkeä? Ja kuinka voi palkollisia kutsua lukinverkoksi?"
"Niin sitä minäkään en ymmärrä," sanoi Jenny.