"Oh, silloin tulee liiaksi paljon työtä. Onko renkiä?"
"Ei."
"Minä en ole koskaan palvellut paikassa, jossa ei renkiä ole ollut.
Lienee sitte tarkoitus että minun pitäisi kantaa puutkin?"
"Niin se on tarkoitus."
"Se on jotain, jota en minä tee koskaan. Pitäisi mun ehkä olla pyykkiäkin pesemässä?"
"Tietysti"
"Ei, kas, semmoiseen paikkaan en ikinä lähde."
"Kuitenkin saa hän vihdoin viimein paikan, joka hänelle sopii. Sata kertaa hyvästikin on hänelle neuvottu, miten hänen tulee järjestyksellä askareensa hoitaa, mutta hänellä on tapana aina mitä vähimmässä määrässä koettaa tehdä emännälleen mieliksi. Jos jälkimäinen myötäänsä häntä seuraa ja lujasti osoittaa että hän tahtoo sen ja sen tehdyksi, käy kaikki hyvin; mutta paikalla kun on tuo peräänkatsanto lakannut, lankeaa hän entisen huolettomuutensa tapoihin. Hän on huone- ja talonkaluille yhtä turmion-tuova kuin tulipalo; posliiniastiat hän särkee, hopeakahvelit hän vääntelee, rihtoo rikki vesitorven y.m., ja kun hän muuttaa, on hän tehnyt niin paljo vahinkoa, että puolet palkastaan kuluisi sen korvaamiseen.
"Mikä viimein tuosta tytöstä tulee? Hän muuttaa paikasta toiseen, mutta kuitenkin onnistuu hänen tavalla tai toisella pysyä pystyssä ja pukeutua koreasti, kunnes hattunsa ruusukukkineen, auringon varjonsa ja puhelias kielensä saavat vietellyksi pyörällepäin jonkun rehellisen työmiehen, joka päivässä ansaitsee kolme dollaria. Hän naipi ainoastaan saadakseen jonkun tienaamaan rahaa hänen tuhlattavaksi. Ja miten siis semmoinen avioliitto voisi olla onnellinen? Ja ken kummaksuisi, ettei semmoista naista voi säälitellä, joka itse on lankeemukseensa syypää?
"Mutta … kun nyt olemme tarkastaneet palveliaa, katsokaamme myös emäntää.