"Mitä tänään olet kirjoitellut, isä?" sanoi Jenny nähdessään mun laskevan kädestäni kynän, joka välistä onki melkoisella vauhdilla paperin yli kiitänyt, sillä minulla on se taito — siitä ajasta alkain omattu, kun kirjoitushuonettani usein pidettiin toisena lastenkamarina — että voin lukea ja kirjoittaa kaikenlaisen ympärilläni vallitsevan hälinän ja melskeen kesken.
"Joo, minä olen siitä kirjoitellut", sanoin minä, "josta olemme puhelleet".
"Mikä kirjoitelman nimi on? Sillä tietysti se on sanomaan kirjoitus", lisäsi Jenny.
"Sen nimi on: Miksi ei ole hauska?"
"Sepäs huvittavaa! Annas kuulla!" huudettiin nyt joka taholta.
Minä aloitin. "Surkea mutta paha kyllä, kieltämätön tosiasia on, että me pohjan asukkaat emme tiedä emmekä näy oppivan tietämään millä huvittaa vieraitamme kun ryhdymme noitten isojen pitojen pitämiseen, joita välttämättömästi katsotaan kuuluvan hyvin järjestettyyn yhteiskunnan elämään. Mikä voisi olla huvituksena ja yleisenä hauskuutuksena, siitä tulee sen sijaan hämähäkinverkko johon kaikki seurahuvit auttamattomasti kiedotaan ja tukahutetaan. Syynä lienee se, että pohjanpuoleinen yleisesti ja anglosaksilainen erittäinkin ei suuresti käsitä vilkkaan keskustelun viehätystä, eikä taida semmoista pitääkään. Sana seurahuvitusta merkitsee meillä oikeastaan jotakin syödä, ja eipä aivan vähääkään syömistä. Isot illalliset, isot päivälliset pidetään ensimäisenä huvituksena; ruokaa ja juomaa ylöllisesti tarjotaan — millä muuten vieraitamme huvitamme? — ja sekä isäntä että vieraat hauskuuden mittaavat juoma- ja ruokavarain menekkeen mukaan. Että hauskuus juuri olisi itse seurustelemisessa miellyttäväin eli sama-aatteisten henkilöitten kanssa, se ei juolahda kenellekään mieleen.
"Ihan toisin on esimerkiksi Ranskanmaalla ja etelä-Europassa. Siellä ei suuresti illallisesta kysytä; pää-asia on että seura on miellyttävä. Ei myöskään olla niin peräti varovaiset aatteitaan ja tunteitaan selittämään vähemmin tunnetuillekin, jopa tuntemattomille. Ranskalainen tahi italialainen haastelee meille itsestään, tunteistaan, tulevaisuuden-toiveistaan ja perinnöistään avosydämellisyydellä, joka on meille ihan käsittämätön, me emme puhu niistä kun likeisimmille ystäville. Tästä seuraa luonnollisuus seurustelemisessa ja vapaus, joka tekee keskustelun tuhatkertaisesti helpommaksi kuin meillä, josta kahdestakymmenestä asiasta ei yhdeksäntoista pidetä sopivana aineena vierasten ihmisten välillä. Lähimmässä yhteydessä sen perusmietteen kanssa, että miellyttäväin ihmisten seura on seuraelämän hauskuus ja päämaali, on se yksinkertaisuus, jolla virvoitukset tarjotaan. Teen kantelee ja antelee joku läsnäolevista naisista; eräs nuorista herroista hoitaa teekyökin; joku tytöistä kantaa ympäri korin leivoksia; sokeri- ja kerma-astia kulkevat kädestä käteen, ja kaikki tämä kaukana siitä että se ehkäisee — hauskuuden, enentää sen sillä sen kautta aina syntyy seurassa liikuntoa, katoaa kaikki tylyys ja purkautaan lystisti puheesen.
"Tämän eroavaisuus etukynnessä riippunee eri kansan-luonnosta, vaan myöskin eri tavoista. Ranskanmaalla ja Italiassa eletään ja oleskellaan niin paljon ulkona kodista, yleisillä kävelypaikoilla ja puutarhoissa, että ei millään muotoa voi ympäröidä itseään läpi-tunkemattomalla muurilla. Herra A. perheineen murkinoitsee erään puun alla; toisen puun siimehessä syö herra B. perheineen eineensä, ja tervehdyksiä, hymyilemisiä ja lauseita vaihdetaan tuota pikaa. Perhe-elämä siis osaksi muuttautuu taivasalle, eikä se liene sille vahingoksi. Mekin käymme tuommoisissa hupipaikoissa, juomme kupillisen teetä eli lasillisen punssia, mutta me istumme äännettöminä ja totisina kuin hautajaisissa ja ennen kaikkia varomme puhumasta muuta kuin jokapäiväisiä vähäpätöisyyksiä; me ylpeästi hymyilemme kokenemattomalle, joka tuommoisessa paikassa kaikkein kuullen puhuu semmoista, joka enemmän koskee häntä itseään eli muita.
"Mutta voidaksemme vapaasti ja kahleettomasti keskustella, täytyy meidän pohjolaisten olla hyvin tuttavat. Ja miten tutustuisimme? Ei se voi tapahtua 'isoissa pidoissa', noissa, jotka oikeastaan ovat seuraelämän ensimäinen aloittava askel. Paras, minkä niistä voi lausua on, että ovat tyhjää paremmat. Herroja ja naisia temmeltää ahdingossa kuin lammaskarsinassa, pukkelevat toisiaan, määkyvät vähin yks- taikka moniäänisesti, ja menevät kotiinsa sitten — siinä kaikki. Siellä ei voi oppia toisiaan tuntemaan, korkeintaan voi havaita jonkun omaisuuden jollakin yksityisellä, ja sittekin useimmiten — erehtyä. Kerran kyllä, se on tosi, sattuu että pari henkilöä, jotka todellakin ovat samamielisiä ja sielun-heimolaisia, pääsevät erääseen huoneen-sopukkaan häiritsemättä puhelemaan tunnin ajaksi ja eroavat toisistaan tiedolla että ovat oppineet paremmin toisistaan pitämään, siis enemmin toisiinsa tutustuneet. Eivät sentään tuommoiset pidot ole perin arvottomat. On paljo parempi että rouva Bogus kerran vuodessa paljastaa vierashuoneensa sohvat ja istuimet ja kutsuu ystäviään luokseen, kuin ettei hän niitä ollenkaan paljastaisi, eikä kertaakaan kutsuisi. Hän ehkä tuntee riittämättömät voimansa ja aistinsa, asettaa pienemmälle seuralle hupaista illankannatinta. Hän ei ehkä voisi ollenkaan järjestää silloin hyvinpäin mitään. Kaikki pienet kohdat yksistään maksaisi hänelle enemmän huolehtimista, kuin nuo hänen isot jokavuotiset 'verkottelemisensa', ja eivät sittenkään onnistuisi, jota vastoin noissa isoissa pidoissa hohtavat hopeat, kristallit ja posliinit aina näyttävät yhtä komeilta, kokkieukon taitavuus takaa illallisen moitteettomaksi ja sokerileipuri pitää jälkimakeisista huolta. Syyllähän nousevat kalliiksi hintaluettelot näistä, mutta kun Bogus herra ei sitä morise, en luule kenenkään muun oikeutetuksi sitä tekemään. En ole rukoillut taivaan vihaa hänen ylitsensä, vaikka hänen väkevä kahve on aamuun asti valvoittanut minua ja hänen hummerinsa on saanut minua niin mustin mielin elämää miettimään, etten ole sitä ennen tehnyt. Bogus rouva on kyllä Eva, joka tarjoo minulle omenan, mutta minä olen kuitenkin hupsu Adam, joka sen otan vastaan ja syön mitä varmaan tiedän olevan vahingollista ja olen kovin kohtelias, moittiakseni synneistäni miellyttävää viekotteliatarta. Maaseudulla ja pienissä kaupungeissa on tuommoisten pitojen toimeenpano, joihin kaikki naapurit kokouvat syömään, juomaan ja viettääkseen päivää iloisasti, oikea laupeuden-työ. Saa silloin katsella toisiaan pyhäpuvussa, ja se ei ole vähintä; nuoriso huvitteleiksee ja vanhat sitä katsovat muistellen oman herttaisen nuoruutensa aikaa. Maksakoot tuommoiset pidot mitä tahansa, niissä ei mene rahat hukkaan".
"Mutta", keskeytti vaimoni, "ellei illallinen tuommoisissakin pidoissa pääasiana olisi, niin voisi niitä pitää tiheämpään. Katsos, jos emäntäinen tietää ja tuntee että hänen täytyy laittaa viidenlaisia leivoksia ja kuudenlaatuista marjahuuppaa eli sylttiä, ja ehkä lisäksi jäätelö-torttua ja viini-hyydettä ilman sokerileipurin avutta, niin istunee hän mieluummin myötäänsä sisällä, millään muotoa estämättä yleistä parasta, kun ei hänellä voi olla niin ja niin kuin Smithin rouvalla ja rovastin eukolla oli. Jos seurusteleminen olisi toista ja syöminen toista, niin voisi useammin nähdä ystäviään luonaan, sentähden sinun mielestäni, pitäisi antaa ohjeita toiseen pitojen loistavuuden luonnistamis-tapaan".