"Me voisimme edullisesi lainata toisten kansain tavoista muutamia", jatkoin minä. "Ranskassa ja Italiassa perheet määräävät päivän viikkoonsa ystäväinsä vastaanottamiseksi, ja iltamalla on sali jotenkin täynnä ihmisiä. Vieraista useammat tulevat joka viikko jälleen, vuosittain jatkaen käyntejään; siten kaikki tutustuvat ja nuo vastaanotto-illat tulevat huvittaviksi ja miellyttäviksi kuin perheen-keskuudet; eräitä kasvoja tottuu siellä aina näkemään, jonka ohessa tietysti aina väliin uusia henkilöitä ilmaantuu, josta syntyy viehättävää vaihetusta. Minun ajatukseni mukaan tekee juuri tuo tiheään yhdessäolo seuraelämän virkeäksi ja riemastuttavaksi. Meilläkin on tehty koetus 'vastaanotto-iltamilla', mutta puhumatta muutamista taiteilioista eli muukalaista, syntyy näistä illoista yhtä monta pitopäivää eli peli-klubia. Muutenhan löytyy monta muuta huvittelemistapaa vieraille, niinkuin soittoa, kuvaelmakokoelmia, lausuntoa y.m. Vaan on vaarassa että tämäkin vaihetus päättyy siihen, että ainoastaan etevimpiä taiteilioita pidetään kelvollisena esiintuomaan näytteitä taidoissa. Kuitenki voinee pitää tätä tietysti paljoa edistävämpänä ja jalostuttavampana kuin noita kalliita illallisia.
"Minun neuvoni — sillä semmoisen antoon pidän itseni oikeutettuna — olisi sentähden, että kaikissa pidoissa kallisarvoisia välikappaleita vältettäisiin, ettei kutsuttaisi kokoon muita henkilöitä kuin semmoisia, joita ainakin voi luulla samamielisiksi ja joilla olisi hupia toistensa seurasta, ja sitten jätettäisiin niille täysi vapaus olla huvitettuina eli ei. Se hupaisuuden tunne, jonka tuntee muutamissa piireissä, riippuu aivan isäntäväestä ja heidän käytösvasta. Löytyy ihmisiä, joitten sydämellinen halu edistää toisten iloa on niin epäilemätön, että oikein syän ilostuu ja keventyy paljaasta heidän näkemisestä. Jos heidän on onnistunut saada jotain erityistä toimeen vieraittensa huviksi, ovat siitä itse niin riemuissaan ettei kivet ja kannotkaan voisi olla heidän iloon yhtymättä. Semmoisten ihmisten tykönä saattaa kernaasti syödäkin itsensä sairaaksi, jos heidän pistää päähän vieraitaan komealla illallisella ilahduttaa. Mutta onneksi se ei usein heille johdu mieleen. Sillä he tietävät että emäntä, joka elää alinomaisessa pelvossa siitä miten suuri illallislaitos viimein on esiytyvä, ei voi olla hetikään niin herttainen ja ystävällinen, kuin jos hän tyynein mielin ajattelee sitä teen tarjoomista eli leivottua kakkua, joka tulee annettavaksi. Hyvin hyvä asia on, jos voi vierailleen hankkia kauniin soitannon nautintoa, mutta välttämättömäksi tavaksi ei pidä sitä tehdä. Myöskin ovat vieraat velvoitetut hupaisuutta edistämään, eikä istumaan tuossa puukuvina odotellen että heitä huvitettaisiin. Isäntäväen velvollisuus on elähdyttää vieraittensa vilkkautta ja lystillisyyttä näyttämättä että se heille olisi väkinäistä. Mikä esimerkiksi on enemmän masentavaa, kuin jos rouva Smith, niin pian kuin syntyy hetken hiljaisuus, kulkee yhdestä joukosta vieraita toiseen, hupattaen: 'Voi, varmaankaan herrasväellä ei ole hauska!' eli 'Millä voisimme huvitellaita?' Tähän ei voi muuta vastata kuin että on hauska, eli ettei tarvita mitään erityistä huvitusta, mutta tuommoiset lauseet yhtä varmaan seuran hupaisuuden kuolettavat kuin kynttilän sammutin liekin sammuttaa, kun sen panee kynttilän yli.
"Mitä viehättävin on Edmond Aboutin kertomus Tolla kirjassaan vastaanottopäivistä vanhan korkea-aatelisen roomalaisen perheen luona — siitä rauhallisuudesta joka joka huoneessa vallitsee — kuinka tullaan ja mennään aivan vapaasti — kuinka vieraat, ihan kuin kotonaan, tekevät mitä tahtovat: muutamat keskustelevat vilkkaasti, toiset istuvat hiljaisina ja haaveksivaisina, toiset taasen ovat schack-peliin kiintyneet eli soittavat, eli kulkevat edestakasin terassilla.
"Usein sattuu ihminen olemaan mielentilassa, joka tekee tehokkaan yhtymisen seurakeskusteluun suureksi vaikeudeksi; lepoa silloin vaadittaisiin, kernaasti kuunteleisi mitä muut puhuvat, kernaasti rasituksetta pitäisi hupaista iltaa; ja talo, jonka vieraanvaraisuus avaa oven seposelälleen ja jossa löydän melkein kodin, jossa voin puhua eli olla vaiti, miten itseni haluttaa, on minulle senlaisina hetkinä todellinen siunaus. Siellä olen kuin kotonani, minua siellä ymmärretään; jos tulen aikaisin, tai myöhään, olen aina yhtä tervetullut. Jos voin seuran hupaisuutta edistää, eli en voi, on se yhtä. Tulenhan minä takaisin monena iltana, ja luotetaan siihen, että sitte velkani maksan.
"Ystävieni joukkoon luen erään nerokkaan miehen — todellisesti intonerokkaan, mutta joka on sen luonnolliselle omituisen luonteen ja vuokseen alainen, joka seuraa tuota mielenlaatua. Hänellä on hermollinen pelontunne kaikkea seuraelämää vastaan. Kauhunaan, mahdottomuutena ovat hänestä päivällisten ja illallisten pitämiset — mutta minä tiedän erään vierashuoneen, jossa vallitsee tyyneys ja hiljaisuus ja jossa seisoo sangen nattaunut vanha sohva, ja tänne astuu hän sisään ovelle koputtamatta, ja siellä näkee hänet usein sohvan selkimeen nojautuneena puolittain suljetuilla silmillä, mitään ympärillä olevista huolimatta, jotka myöskään eivät häntä häiritse. Kun sattuu, ottaa hän keskusteluun osaa, ja usein, ennenkun hän itse eli muutkaan mitään aavistaa kavahtaa hän unelmistaan ja rupeaa vapaaseen ja huolettomaan keskustelemiseen. 'Miten saatte sen ja sen niin usein luonanne käymään?' kysytään meiltä. 'Me olemme häntä kerta toisensa perästä kutsuneet tykömme, mutta häntä ei näy tulevaksi koskaan'. Ja me häntä emme käske koskaan; hän tulee kuitenkin.
"Lyhyesti, koko asia on siinä, että seuraelämän tarkoitus pitää oleman ihmisten kesken ystävällisen ja tutunomaisen yhteyden synnyttäminen. Jos se ei tapahdu — kutsutaanko vaan pakosta eikä todellisesta ystävällisyydestä vieraitaan, niin seurauksena on meillä se henkeä puuttuva muoto seuraelämästä, jota valitamme. Sillä kun isäntäväki ja vieraat katselevat toisiaan väliä-pitämättömyydellä ja kummin puolin onnitellaan itseään kun pidot ovat lopussa, niin on mahdoton että heillä voisi olla hauska toistensa seurassa. Sitävastoin, jos vaan on päämaalina semmoisten ihmisten hupainen kanssakäyminen ja tapaaminen, joilla on hauskuutta toisiinsa tutustumisesta, niin on ihan vähäpätöistä mitä tehdään, eli mitä tarjotaan — aina on senlaisessa seurassa hauska ja miellyttävä olla".
V.
Nuorten ilon kahlehtiminen.
"Tuossa oli neljäs onnettomuus suurten markkinain alla X:issä", lausui
Jenny ja pani sanomalehden luotaan.
"Ja se ei suinkaan ole paljo", sanoi Theodor, "kun ajattelee että markkinat oikeastaan pidetään vaan kansanhupina, joissa kaikilla poikanulikoilla on oikeus tehdä mitä vaan haluavat".