Juho ei tietysti enää ollut niin paljoa hänen seurassaan, hänellä oli toimensa hoidettavana, jotka veivät koko päivän, ja iltaisin hän oli hyvin väsyksissä. Mutta kuitenkin oli hän aina niin hyvä, huolekas ja miten kiitollinen hänen, Emmin pitäisi olla! Ja hänen äitinsä oli todellakin oikein hyvä ja teki hänen hyväkseen kaikki, mitä suinkin voi vaatia — mutta tietystikkään hän ei ollut oman äidin veroinen. Maria ja Hanna olivat hyvin ystävälliset — "omalla tavallaan", kirjoitti Emmi, mutta oli sitten pyyhkäissyt pois ne sanat ja kirjoittanut sijaan: "todellakin, hyvin ystävälliset". He olivat paraat ihmiset maailmassa — paljoa paremmat häntä ja hän toivoi paljon heistä oppivansa.
— Pikku Emmi-rukka! virkoin itsekseni. Pelkäänpä todellakin noiden kerrassaan oivallisten ihmisten vähitellen palelluttavan hänet ja näännyttävän nälkään.
Ja kun minä muutenkin kesän aikana olin aikonut käväistä vuoristossa, päätin noudattaa Juhon hartaita pyyntöjä ja pistäytyä heille pariksi päiväksi omin silmin nähdäkseni, miten asian laita oikeastaan oli.
Juhon me hänen koulutoverinsa olimme oppineet tuntemaan hiljaiseksi nuorukaiseksi ja peräti hyväksi. Minä olin hänen ystävyytensä voittanut niin sanoakseni säännöllisesti valloittamalla varustuksen toisensa perästä ja päästyäni linnoitukseen huomasin todellakin sen aarteet voittamisen arvoisiksi.
Helposti löysin tuomari Evansin talon. Se oli kylän ainoa herrastalo — sattuva kuva Uuden Englannin taloista — neliskulmainen, tilava, vanhanaikuinen rakennus vuorenrinteellä suurten, tuuheiden jalavain ympäröimänä, joiden lehtevät oksat tuulessa huojuen taloa varjostivat. Ja lehtimajassa komea, valkeaksi maalattu talo, moitteettomasti hoidetun nurmikon ympäröimänä, jota kaunis, valkea aita suojeli, kaikki kaihtimet alhaalla, joka kohta täsmällisesti paikoillaan, oikea talojen fariseus. Kaikesta komeudesta ja erinomaisesta säntillisyydestä päättäen kuin juuri valmistettu näytteille pantavaksi. Mutta asumattomalta se näytti. Joka ovi ja joka ikkuna oli lujasti kiini, ei ainoatakaan elonmerkkiä, paitsi keittiön piipusta kohoavia vaaleansinerviä savuhattaroita.
Tarkastakaamme talon asukkaita!
Oletko milloinkaan talvisaikaan käynyt kylässä Uuden Englannin maalaisherrastaloissa? Jos olet, niin tiedät, ettei siellä vierashuoneissa tavallisesti asuta ja ani harvoin niitä lämmitetäänkään; auringonvalokaan ei niihin hevillä pääse, sillä kaihtimia tuskin vuosikausiin ikkunoista kohautetaan. Kun vieras on saapunut, viedään hänet semmoiseen kylmään, ikävään huoneeseen, joka lämmittää hurautetaan hiukkasta ennen maatapanoa ja jossa siis aina henki höyryää. Muistat varmaankin, miten vaikea sinun oli lämmitä muuten kaikin puolin oivallisella vuoteella, jonka häikäisevän valkeat hurstit ja pieluksenpäälliset olivat liukkaat kuin jää ja jääkylmätkin. Vihon viimeinkin lämpisit, mutta vuodettasi lämmittäessäsi menetit melkein kaiken ruumiinlämpösi.
Samoin on laita monen perheenkin, jonka luokse tulet. Ne ovat parhaita, mitä olla voi, niinkuin äskeisen vierashuoneen hurstit, mutta niin kylmiä, että saat panna kaiken voimasi liikkeelle sulattaaksesi ne puhelutuulelle. Ensi hetkinä heidän luonaan ollessasi melkein jo luulet heidän kuulleen itsestäsi jotain pahaa tai käsittäneesi väärin kutsumuksen tai tulleesi sopimattomana päivänä. Vieläkös mitä. Vähitellen kuitenkin huomaat, että sinut todellakin oli kutsuttu ja sinua odotettiinkin ja että he koettavat parastaan kohdellaksensa sinua niinkuin konsanaankin vierasta heidän mielestään on kohdeltava.
Jos olet lämminsydämminen, luonteeltasi iloinen ja menettelet varovasti, niin vähitellenpä sulatat ympärillesi pienosen pälven keskelle; karuluontoista kotia ja hyvästellessäsi tunnet jo viihtyväsi alussa niin jäykkäin ja kylmäin ystäväisi joukossa ja päätät sinne toistekkin pistäytyä. Hyviä ja kelpo ihmisiä ne lopultakin ovat; näyttävät pitävän sinusta ja sinäkin jo heihin perehdyit.
Kolmen kuukauden perästä tulet taas heitä tervehtimään. Mutta voi surkeutta! Taas on kaikki alotettava alusta. Sulattamasi pikku pälvi on jälettömiin hävinnyt. Ja ennenkuin se on uudelleen sulanut ja isäntäväkesi jäykkyys lientynyt, on jo lähdönaikasi käsissä.