Vietettyäni ensimäisen illan tuomari Evansin suuressa, tilavassa vierashuoneessa hänen vaimonsa ja tytärtensä seurassa olin paikalla selvillä, miksi Emmin kirjeet olivat muuttuneet. Olen varma, että asukasten niin sanoakseni henkinen ilma täyttää huoneet ja on huoneita niin jäykkiä, niin säännöllisiä, ettei vikkelinkään kissanpoikanen tai itsepäisinkään rakkikoira siellä omin lupinsa uskaltaisi liikahtaa. Jo ensi silmäyksellä huomaat, että ainoastaan mitä säännöllisin käytös, jäykkä ryhti ja tarkasti määritelty keskustelu on siellä sallittua.
Koko Evansin perhe oli todellakin erinomaisen säännöllinen ja mallikelpoinen sekä käytöksessään että puheissaan ja ihan erityisesti he harrastivat kaikellaisia parannuksia ja hyödyllisiä toimia. Kylässä ei ryhdytty mihinkään hyviin yrityksiin eikä perustettu mitään armeliaisuuslaitoksia, joita ei Evansin perhe olisi ollut johtamassa. Tuomari Evans oli kylän tuki ja turva ja hänen vaimoansa ylistettiin ominaisuuksista ja avuista, joista Salomokin naista kehuu.
Mutta kun minä sinä iltana näin heidän jokaisen suorana ja jäykkänä istuvan paikoillaan suuren, komean uunin ympärillä, — jonka vaskiset hiilipihdit välkkyivät ja jonka laidalla kummassakin päässä komeili hopeinen kynttelijalka ja kynttelisaksilautanen täsmällisesti niiden keskellä — ja kuuntelin rouva Evansin tyyntä, tarkoin punnittua puhetta kaikkine kuluneine korulauseineen ja huomasin tyttärien mallikelpoisimmalla tavalla ja sopivimmalla ajalla yhtyvän keskusteluun, osottautuen siten todellakin valistuneiksi, taitaviksi, sivistyneiksi ja älykkäiksi naisiksi — niin jopa alkoi ajatteluttaa, miksi niin kummallisen painostava jäykkyys hyyti koko olentoni.
Sellaisen keskustelun kuluessa unohtuu helposti omia ajatuksiansa seuraamaan. Koneellisesti siihen osallistuen tarkastelin tuomari Evansia, joka siinä istui niin tyynenä, juhlallisena ja kylmänä, ja aloin itsekseni ihmetellä, oliko hän kuuna kullan valkeana ollutkaan lapsi tai nuorukainen ja oliko rouva Evans ollut nuori tyttönen ja oliko tuomari häntä rakastanut ja minkähänlainen hän silloin oli.
Ajattelin vielä Emmin hiussuortuvaa, jonka olin nähnyt Juhon kirjoituspöydän laatikossa heidän kihloissa ollessaan. Ja samalla muistui mieleeni, miten joskus olin tavannut vakavan ja hiljaisen ystäväni morsiamensa kanssa kävelemässä kuutamossa ja nähnyt heidän rakkauden tunnustuksiansa ja totta tosiaan minä ihmettelin, tokko nuo edessäni istuvat säntilliset ja mallikelpoiset ihmiset milloinkaan ovat sellaisiin hairahtuneet. Yhtä hyvinhän olisin voinut kuvitella komeain hiilipihtien astelevan suutelemaan uuninvarjoa kuin ajatella noiden jäykkien, arvokasten henkilöiden sellaisiin hellyyksiin alentuvan. Mutta mitenkä he tutustuivat? Mitenkä ihmeellä he joutuivat naimisiin?
Tarkastin Juhoakin ja minusta hän vähitellen hyytyi ja kutistui ihan isänsä tapaiseksi. Mikäli nuori viisikolmatta-vuotias mies voi olla kahdenseitsemättä-vuotisen vanhuksen näköinen, sikäli oli Juhokin isäänsä — yhtä jäykkä ryhti, yhtä hiljainen ja arvokas. Sitten tarkastelin Emmiä. Hänkin oli muuttunut — tuo vallaton, pikku ilolintunen, joka kaikkine somine ominaisuuksineen oli meille niin rakas, tuo palanen elämän runollisuutta, täynnä pieniä poikkeuksia, joihin ei ole sääntöä, vaan jotka kuuluvat runollisuuden vapauksiin. Istuessaan natojensa välissä näytti hän minusta omituisen levottomalta ja vaistomaisen tuskallisesti hän tarkasteli itseään, ikäänkuin olisi koettanut muovautua aivan uuteen kaavaan. Hän säpsähti muutamista leikillisistä sanoistani, jotka olin rohennut lausua, ja arasti hän pälyi nurkkaan, jossa anoppi istui. Hän naurahti väkinäisesti tehdäkseen minulle mieliksi ja katsahti milloin talonväkeen, ikäänkuin anteeksi pyytäen minun puolestani, milloin minuun, säälien heitä.
Minä puolestani tunsin vastustus- ja ärsytyshaluni heräävän, niinkuin joskus käy ihmisille semmoisissa tilaisuuksissa. Minun teki oikein mieleni siepata Emmi syliini ja telmää hänen kanssaan niinkuin ennen kotona, tyrkätä Juhoa jäykkään selkään ja pyytää toista neideistä soittamaan valssia — panna kaikki huoneessa hujan hajan ja ihan tuon nurkassa jurottavan personoidun säntillisyyden nenän edessä. Mutta "henget" olivat minua voimakkaammat ja tekemättä se jäi.
Juohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi kihloissa ollessaan kohteli Juhoa — milloin hellästi, milloin veitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. Nyt hän sanoi aina "Evans" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti. Olivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain. Yhden ainoan illan kokemuksistani jo varmistuin, että jos minun vain viikkokaan pitäisi siinä perheessä asua, niin kyllä minustakin varisisi kaikki, mikä poikkeaa tunnustetusta sopivaisuuden kaavasta, niinkuin puiden lehdet ensimäisessä kovassa pakkasessa.
Minuakin tuntui jo kangistavan ja vastustukseni vaimeni vähitellen. Koettelin kertoa erästä juttua, mutta minun täytyi sitä melkoisesti lyhennellä, koska jo ilmassa tunsin, että se muutamin paikoin oli liian jokapäiväinen ja paikottain liian jyrkkäsanainenkin. Samoin kuin paleltumaisillaan oleva ihminen epätoivoissaan koettaa hengissä pysytellä tuntiessaan, etteivät aivot enää jaksa toimia, niin alkoivat minunkin ajatukseni mennä sekaisin ja minua ihmeesti halutti sanoa jotain hirveän pahaa ja sopimatonta, niin että he kaikki olisivat ylös kuhahtaneet. Vaikken tavallisesti käytäkkään raakoja sanoja, olisin minä silloin mielelläni sanonut jotain oikein törkeää herättääkseni nuo kangistuneet. Peläten todellakin tekeväni jotain mieletöntä, pyysin jo aikaiseen päästä huoneeseeni. Emmi hypähti ylös tyytyväisenä ja tarjoutui saattamaan minua.
Tultuamme tuohon muhkeaan, kylmään vierashuoneeseen oli hän kuin lumouksesta irtautunut. Hän pani kynttelin pöydälle, juoksi luokseni, teivi minua, painoi kiharaisen päänsä rintaani vasten, nimitti minua rakkaaksi poikakullaksi, nauroi ja itki yhtaikaa. Hän veti minua viiksistä, nipisti korvaani, tutki taskuni, pyöritti minua huimaavaa vauhtia ympäri huonetta ja kyseli kyselemistään vastausta odottamatta. Entinen pikku ilolintunen oli yhtäkkiä luokseni pyrähtänyt ja iloista iloisempana siinä istuuduin ja vedin hänet syliini.