— Aivan kuin olisin taas kotona, kun näen sinut, Kris! Rakas armas kotini! Entäpä armaat vanhukset! Ei koko maailmassa ole meidän kotimme vertaista! Jokaisella siellä oli oma vapautensa, teki, mitä teki. Olihan, Kris? Ja me rakastimme toisiamme, rakastimmehan?
— Emmi, sanoin kiivaanlaisesti ja suoraan, sinä et ole onnellinen täällä!
— Enkö onnellinen? hän toisti vähän hämmästyen. Minkätähden sanot niin? Voi, sinä erehdyt. Minulla on kaikki, mikä onnelliseksi tekee. Olisinhan hyvin ymmärtämätön ja pahankurinen, jollen olisi onnellinen. Minä olen hyvin, hyvin onnellinen, sen vakuutan. Tietystihän eivät kaikki ole rakkaiden kotolaisten laiset. Sitähän en voinut ajatellakkaan, sehän on selvää. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mutta kun tietää heidän kuitenkin olevan hyviä ja hyväntahtoisia, niin täytyyhän olla kiitollinen ja onnellinen. Parempi kaiketi on minulle oppia hillitsemään tunteitani kuin päästää hetken mielipiteet valloilleen. Kaikki täällä ovat niin hyviä, he jaksavat aina hillitä itsensä — he tekevät aina oikein. Ihan he ovat ihmeteltäviä!
— Ja hauskojakin? virkoin minä.
— Voi, Kris, sitä me emme saa liian paljoa ajatella. Tosinhan he eivät ole niin iloisia ja hauskoja kuin rakkaat kotolaisemme, mutta he eivät milloinkaan vihastu, eivät milloinkaan toru, he ovat aina hyviä. Eihän meidän toki niin paljoa pidä ajatella onneamme. Enemmänhän meidän pitäisi ajatella sitä, että menettelisimme aina oikein ja täyttäisimme velvollisuutemme. Eikös niin?
— Se on kyllä totta, Emmi, mutta sittenkin on Juho jäykkä kuin rautakanki ja heidän vierashuoneensa kuin hauta. Sinä et saa antaa heidän kiveyttää häntä.
Emmin katse hieman synkistyi.
— Juho on toisellainen täällä kuin hän oli meidän kotona, hän jatkoi. Hänet on kasvatettu toisella tavalla kuin meidät, voi, niin peräti toisella tavalla; ja kun hän palasi tänne vanhempainsa ja sisartensa luo, niin menee taas entistä latuaan. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin ennenkin, mutta hän ei sitä entisellä tavalla osota. Hänellä on hyvin paljo työtä. Hän työskentelee uutterasti päivät päästään ja kenenkä hyväksi, jollei minun? Anoppi sanoo, että vaimo on ymmärtämätön, jos hän vaatii miestänsä osottamaan rakkauttaan muulla tavalla kuin alituisessa työssä hänen hyväkseen. Ei anoppi milloinkaan pidä minulle pitkiä luentoja, mutta minä kyllä tiedän hänen pitävän minua ajattelemattomana, hemmoteltuna tyttösenä, ja eräänä päivänä hän kertoi minulle, miten hän on Juhoa kasvattanut. Hän ei milloinkaan häntä hemmotellut; kuuden kuukauden vanhana hän jo sai totutella nukkumaan yksinään. Ei hän milloinkaan antanut hänelle ruokaa muuten kuin määrätunnilleen, vaikka hän kuinkakin olisi huutanut. Milloinkaan hän ei antanut hänen puhua lätystämällä eikä sallinut kenenkään puhutella häntä lapsenkielellä, vaan vaati jo alusta alkaen, että hän lausui kaikki sanat selvästi. Hän ei milloinkaan kehoittanut häntä suuteluilla ja hyväilyillä tunteitaan ilmaisemaan, vaan teroitti hänen mieleensä, että selvin rakkauden osote oli ehdoton kuuliaisuus ja totteleminen. Juho itse kertoi, kuinka hän kerran lapsena juoksi hänen luoksensa ja teivi häntä eikä ensin huoneeseen tultuaan pyyhkinyt jalkojaan. Hän työnsi hänet silloin luotaan, virkkaen: hyvä lapsi, tämä ei ole oikea tapa osottaa rakkauttasi. Minusta olisi paljoa mieluisempaa, että jalkasi pyyhittyäsi tulisit hiljaa huoneeseen kuin juokset minua suutelemaan ja unohdat neuvoni.
— Tuo vanha hylky! virkoin halveksivasti — mutta minähän olin vain kolmenkolmatta vanha.
— No, Kris, jos sinä käytät sellaisia sanoja, niin en virka enää mitään, sanoi Emmi närkästyneenä, mutta selvästi huomasin hänen veitikkamaisen katseensa. Kaikessa tapauksessa hän meni liian pitkälle, niin hyvä kuin hän onkin. Kerroin tämän sinulle vain Juhoa puolustaakseni ja osotteeksi hänen kasvatuksestaan.