— Poika-parka! säälin häntä. Jopa käsitän, minkä vuoksi hän on niin kankea kuin kahleissa. Lämpimämpi sydän kuin hänen ei ole milloinkaan miehen rinnassa sykkinyt, mutta se on kuin linnoitus, jonka nostosilta on poissa ja jota syvä hauta ympäröi.
— Kaikki he ovat läpeensä lämminsydämmisiä, selitti Emilia. Etkö luule hänen rakastavan Juhoa? Kun hän kerran sairasti, valvoi äiti hänen vuoteensa vieressä seitsemäntoista yötä perättäin vaatteitaankaan riisumatta — tuskinpa leivänmurua sinä aikana maistoi, kertoi Hanna. Hän rakastaa häntä enemmän kuin itseään. Oikein on kiusallista toisinaan, kun huomaa miten kaikki, mikä vähänkin Juhoa koskee, syvästi häntä liikuttaa. Periaatteesta hän on niin tyyni ja tylyn näköinen.
— Mutta se on pirullinen periaate! huudahdin kiivaasti.
— Kris, nyt sinä olet oikein häjy!
— Sitä minä tarkoitan, mitä sanonkin, minä vastasin, ja pysyn sanassani. Kukas muu kuin valheen isä on keksinyt ruveta vihaamaan hyvää ja pitämään lukkojen ja telkien takana luontomme taivaallisinta osaa, niin ettemme suurimpana osana elämästämme tiedä sitä edes olevankaan? Mitä hyödyttää kokonainen kaivos palavaa rakkautta, kun se ei ketään lämmitä, vaan omistajankin sielu tukehtuu teljettyyn kuumuuteen? Tukahutettu rakkaus muuttuu sairaloiseksi ja vaikuttaa tuhannella väärällä tavalla. Minä uskallan väittää, että nämä kolme naista elävät tässä perheessä kuin kolme jäätynyttä saarta, he eivät tunne toistensa sieluelämää enemmän kuin jos ikuiset jäämuurit heidät toisistaan erottaisivat — ja ainoastaan sentähden, että inhottava periaate on vienyt äidin väärälle polulle, tekemään väkivaltaa luonnolle.
— Niin, myönsi Emmi, toisinaan minua Hanna oikein säälittää. Hän on minun ikäiseni ja luullakseni jokseenkin minun tapaisenikin, ainakin hänellä on siihen taipumusta. Tässä muutamana päivänä tuli hän niin surkean ja raihnaisen näköisenä huoneeseen, että ehdottomasti kysäisin, oliko hän sairas. Kyynelet kohosivat hänelle silmiin, mutta hänen äitinsä katsahti häneen vain yhtä kylmästi ja tyynesti kuin muulloinkin ja tavallisella tylyllä tavallaan sanoi:
— Mikä sinua vaivaa, Hanna?
— Voi, minun päätäni kivistää niin hirveästi ja koko ruumista pakottaa, vastasi Hanna.
— Olisin niin mielelläni rientänyt hänen luoksensa — kotonahan me aina sairaita höyntelimme — mutta hänen äitinsä virkkoi kuivasti:
— Sinä olet vilustunut, Hanna. Mene keittiöön laittamaan itsellesi seljateetä ja kuumaa jalkavettä ja rupea sitten paikalla maata.