Moni hyvin jumalinen ja siveellisesti oivallinen ihminen rikkoo tukahuttaessaan yhtä paljon kumpaakin puolta. Hän estää yhtä paljon rakkauden kuin vihankin ilmauksia, myötätuntoisuuden samoin kuin vastenmielisyydenkin. Hän unohtaa sen suuren luonnonlain, joka sopii yhtä hyvin siveelliseen maailmaan kuin luonnolliseenkin, että elin harjoituksen puutteesta veltostuu ja kuihtuu. Itsepintaisinkin rikkaruoho häviää, jos sitä muutamia kertoja leikataan; sen juuret kuoleutuvat, kun sen elintoiminta tukahutetaan. Liian kireä side estää jäsenten kasvamista; ja lääkäri käyttää sitä tietoa hyväkseen ajosta tutkiessaan. Mutta mitenkähän käy, jos sydäntä ja keuhkoja puristetaan niinkuin muutamat tuttavani naiset tekevät? Taikka jos jalkoja litistetään kuten Kiinassa? Entäpä sitten, jos sisin, jaloin osa, rakkaus, kuristetaan ja puetaan käärinliinoihin?
On toisia ja niiden luku on legio — ehkäpä sinä, lukija, ja minä olemme joskus samallaista tunteneet — jotka vaistomaisesti tukahuttavat ylevimmän, jaloimman tunteensa, ikäänkuin häpeisivät sitä ilmaista, vaikkeivät suinkaan päinvastaisia tunteita pidätä.
Paljoa helpompi näyttääkin olevan vihaisena torua ystäväämme kuin hyvällä tuulella ollessa sanoa hänelle, miten paljon häntä rakastamme ja kunnioitamme. Viha ja katkeruus ovat suulaat, ja sanat tunkeutuvat omasta voimastaan; rakkaus on kaino, katselee ujosti ikkunasta ja viivyttelee ovensuussa, ennenkun rohkenee peremmäksi mennä.
Miten paljoa häikäilemättömämmin moni oikea kristitty lausuu vihansa, halveksimisensa ja ankaran arvostelunsa kuin hellyytensä ja rakkautensa! Minä vihaan sanotaan äänekkäästi ja rohkeasti; minä rakastan tulee empien ja punastuen.
Vihaisina me siekailematta ja haikailematta loukkaamme hellää sydäntä; mutta emmimme ja tapailemme, kun jalompi luontomme kehottaa meitä virheitämme tunnustamaan ja niitä anteeksi pyytämään. Vieläpä silloinkin kun sydämmemme on katumuksesta haleta, me seisottelemme ja mietimme.
Miten monet ovat todellakin oikeita saitureja, kun on heidän sydämmensä aarteista puhe! He elävät niiden kanssa, joita syvästi rakastavat, ja jotka he voisivat tehdä paljoa onnellisemmiksi, rikkaammiksi ja paremmiksi, jos edes muutamin sanoin ja rakkaudenosotuksin sen ilmaisisivat; mutta he eivät voi, eivät tahdo, kääntävät vain aarreaittansa avainta eivätkä anna sieltä ropoakaan. Ihmiset, jotka todellakin rakastavat, kunnioittavat, melkeinpä jumaloivat toisiaan, saattavat siten koko ikänsä elää kylmää ja kolkkoa elämää, jokainen niin omissa mietteissään ja toimissaan, että rakkaus hautautuu sydämmeen kuin korjattu sato, jonka kukoistusaika on ollut ja mennyt.
Onhan poikia ja tyttäriä, joiden vanhemmat ovat heille vierasta vieraammat — miehiä ja vaimoja, veljiä ja sisaria, joiden elämässä on kaikki edellytykset viettää se onnellisesti, mutta jotka ovat syvään äänettömyyteen piiloutuneet — poikia, tyttäriä ja vanhempia, joilla on aikaa kaikkeen muuhun, vaan ei harrastamaan ja ilmaisemaan molemminpuolista rakkauttaan.
Vastaisuudessa he luulevat, etäisessä tulevaisuudessa, saavansa enemmän toistensa seurasta nauttia ja peittelemättä toisillensa näyttää ne arvokkaat aarteet, jotka nyt käyttämättöminä ja hyödyttöminä piilossaan uinailevat.
Mutta voi! Aika rientää ja kuolema hiipien lähestyy ja me uudistamme Raamatun valituksen: palvelijasi kulkiessa sinne ja tänne oli mies kadonnut.
Katkerimmat kyyneleet vuotavat haudalla niiden sanojen tähden joita emme lausuneet, niiden tekojen takia, jotka jätimme tekemättä. "Hän ei milloinkaan saanut tietää, miten paljon häntä rakastin!" — "Hän ei koskaan tiennyt, minkä arvoinen hän minulle oli!" — "Minä ajattelin aina saavani hänelle sydämmellisimmin ystävyyttäni osottaa". — "Vasta kadotettuani tiesin, mitä todellakin menetin". Myrkkynuolia ovat nuo sanat, joilla julma kuolema meitä haudan ovelta ampuu. Miten paljoa rikkaammaksi ja onnellisemmaksi tulisikkaan perhe-elämämme ja ystävyytemme, jos jokainen ilmaisematon rakkaudentunne saisi kukaksi puhjeta ja teossa osottautua! Emme puhu ulkonaisesta hyväilemisestä — se sekä on että ei ole myötätuntoisuuden paras ilmaisija. Moni on jo luonnostaan niin arka, että sellaista kammoo. Mutta katse ja myötätuntoinen osallistuminen, sopiva, huomaava kohteliaisuus puhuu rakkauden kieltä ja monella tavalla sen ilmaisee; eikä ole ainoatakaan perhettä, jonka sydämmen aarteita ei sellainen myötätuntoisuuden ilmaiseminen suuressa määrin rikastuttaisi.