Matot ovat paikoillaan ja huonekaluja tuodaan sisään. Työmiehet kantavat pianoa.
— Asettakaa piano tuonne ikkunakomeroon, sanoo rouva.
— Ei, eihän toki ikkunakomeroon, virkkaa herra.
— Sinne, rakas ystävä. Mihinkä se sitten pantaisiin? Rumahan se olisi muualla! Minä olen aina nähnyt pianon ikkunakomerossa.
— Mutta, Hero rakkaani, et suinkaan aikone täydellä todella turmella kaunista näköalaa sulkemalla ikkunakomeron pianolla? Sopivin paikka on sille luonnollisesti täällä nurkassa. Koetetaanhan!
— Hyvä Leander, minusta se on siellä kauhea; se rumentaa koko huoneen!
— Minun mielestäni huone vasta oikein rumentuisikin, jos piano tungettaisiin ikkunakomeroon. Ajattelehan, miten hauska siellä olisi istua! — Ikäänkuin emme kaikessa tapauksessa voisi istua pianon takana, jos tahdomme, väittää Hero.
— Mutta miten paljoa väljemmältä ja iloisemmalta huone näyttääkään, kun ovi avataan ja ikkunakomerosta saa katsella laaksoon, jossa maiseman taustana on kylän kirkko!
— Vaan minä en ikinäni voisi tottua siihen, että piano kyyköttäisi tuossa nurkassa, selittää Hero pontevasti. Minä pysyn päätöksessäni ja se asetetaan ikkunakomeroon. Niin on äidillä, Hanna-tädillä, rouva Antikaisella ja kaikilla ihmisillä.
— Mutta jos sinä pysyt päätöksessäsi, vastaa Leander, niin minäkin pysyn omassani ja silloin me jäämme aina erimielisiksi siinä asiassa.