— Joutavia, Hero! Puhu nyt järkevän naisen tavalla. Elkäämme kiuskako lasten lailla.
— Mutta onhan päivän selvää, että minä olin oikeassa.
— Rakas Hero, en voi myöntää olleesi oikeassa, mutta silti kumminkin mukaudun tahtoosi.
— Ihmettelen todellakin, Leander, ettet huomaa, kuinka tyhmää olisi asettaa piano siihen paikkaan, johon sinä ehdottelit. Se hermostuttaisi minua joka kerta huoneeseen tullessani, ja siinä nurkassa on niin pimeäkin, etten siellä näkisi nuottejakaan.
— Minäkin ihmettelen, Hero, että nainen, jolla on sinun kauneudenaistisi, ei voi käsittää, miten piano ikkunakomerossa turmelisi koko huoneen. Sehän on juuri paras paikka huoneessa!
Siten jatkuu kiista loppumattomassa kiertokulussa, alituiseen uudistuen samoista syistä. Kumpikin ärtyy ärtymistään ja kiivastuu kiivastumistaan, kumpikin selittää antavansa perää — koska toinen sitä tahtoo — mutta siitä huolimatta he eivät lakkaa puolustamasta mielipidettään niinkuin se olisi ainoa oikea ja järellinen. Sillä välin kasvaa itsepäisyyden eläimellinen vaisto yhä voimakkaammaksi molemmin puolin. Taistelun kuumuudessa vaihdetaan vähitellen syrjäiskuja ja epäkohteliaita persoonallisia huomautuksia.
Leander huomauttaa Heron ajatuskannan riippuvan siitä, mikä milloinkin on tavanmukaista, ja ett'ei hän voi mukautua olosuhteihin.
Ja Leander on Heron mielestä vallanhimoinen ja itsevaltias, joka aina tahtoo päästä voitolle.
Ja sillä tavoin jatkuu taistelua päivät päästään, kunnes aselepo vahvistetaan hyväilyillä ja suuteloilla. Mutta rauha rikkoutuu paikalla, kun vain toinen tai toinen sanoo:
— Kyllä sinun sentään täytyy myöntää, ystävä, että sittenkin minä olin oikeassa.