Hetken perästä on toraileminen täydessä vauhdissa.
Sellainen jatkuva kina antaa aihetta moneen kahakkaan. Ottelussa saatuja iskuja ja persoonallisia huomautuksia ei voida unohtaa aivan heti. Ne jättävät mieleen katkeruutta ja ärryttävät viattomammastakin sanasta.
Jos rakkaus kuitenkin on syvä ja voimallinen, voittaa sovinnon tuottama nautinto taistelussa saatujen haavain kirvelemisen eivätkä sovinnontekijät ymmärrä, miten todellinen rakkaus — kuten heidän — voisi kärsiä jotain haittaa mitättömästä sananvaihdosta.
Mutta varsinainen kinailemisen aihe, nimittäin molempain itsepäisyys, joka on niin lujaan piintynyt pikku seikkoja myöten, saattaa heille vähän väliä selkkauksia. Niinpä on Hero — rajuilman välisenä päivänpaisteen hetkenä — valmistanut Leanderilleen oivan päivällisen ja laittanut salatin taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta maistettuaan sitä työntää Leander sen ääneti luotaan.
— Mutta, kultaseni, etkö pidäkkään salatista? kysyy Hero kummissaan.
— En, hyvä ystävä; en syö mitään sellaista, jossa on ruokaöljyä.
— Et syö ruokaöljyä! Kummallista! En ole milloinkaan kuullutkaan salattia laitettavan ruokaöljyttä.
Rouva näyttää varsin tyytymättömältä.
— Asian laita on sellainen, etten pane suuhuni ruokaöljyä. Minusta on salatti sokerin ja etikan kanssa paljoa parempaa.
— Sokerin ja etikan! Hyvänen aika, Leander, kylläpä sinulla on makuaisti!