Ylempänä mainitut seikat niin vähän edistävät Kreikan kirjallisuuden tuntemista, että uskallan väittää monen älykkään ihmisen, joka ei kuuna kullan valkeana ole sitä lukenut muuten kuin käännöksinä, paremmin tuntevan sitä sekä sisällykseltään että hengeltään, vieläpä kreikankielen omituisuudetkin ja enemmän siihen innostuneen kuin monen poika-raukan, joka opettajansa pakottamana sokeasti on alkuperäiset teokset vaivalla tavaillut ja jonka silmät ja korvat ovat täynnä kieliopin sääntöjä ja poikkeuksia.
Entäpä sitten? Eikö meidän pidä laisinkaan opetella näitä vanhoja kieliä? Tietysti pitää.
"Joka kerran kun opin uuden kielen, uudistun uudeksi ihmiseksi," sanoi
Kaarlo V ja hän oli oikeassa.
Latina ja kreikka ovat joutuneet huonoon huutoon erikoisen ja turhanpäisen opetustavan tautta, joka kielen kaikki kuivat yksityiskohdat kovaksi ja okaiseksi kimpuksi kerää eikä sano oppilaan saavan vilaukseltakaan nähdä kielen kauneutta ja sen aarteita, ennenkun hän on koko kimpun niellyt ja sulattanut. Moni on kenkänsä kuluttanut ja kuollutkin kieliopin korpeen, ennenkun on saapunut Platon ja murhenäytelmäinkirjoittajain luvattuun maahan.
Nykyajan käytännöllinen elämä, käytännöllisen tieteen silminnähtävät tosiasiat vaativat, että me lyhimmässä ajassa ja yksinkertaisimmalla tavalla tutustumme vanhan ajan aatteihin ja että kielen omituisuuksien tutkimisen jätämme niille, jotka luonto varta vasten on siihen antimillaan varustanut.
Mikään ei ole suvaitsemattomuutta ja siitä seuraavia kärsimyksiä tuottanut enemmän kuin paljon seulottu kysymys lastenkasvatuksesta. Kasvatusta käsittelevät kirjoitukset vaativat tavallisesti liian paljon vanhemmilta ja aroille luonteille laskeutuu siten vastuunalaisuuden taakka niin raskas, että se vie niiltä sekä tarmon että rohkeuden. Vanhemmille puhutaan aivan kuin joka lapsi olisi vahapala, jota voi muovailla ja painella ja litistellä mille mukalalle hyvänsä. Ja kun vanhemmille kerran on oiva kaava annettu, niin ei muuta kuin käy käsiksi työhön ja muodostele siitä kelpo ihminen.
Omituista on, että nekin, jotka uskovat Raamatun jumalalliseen johdatukseen, voivat sitä ajatella eivätkä muista taivaallisen Isän liikuttavaa valitusta, että hänkin on hoitanut ja kasvattanut lapsia, jotka ovat häntä vastaan kapinaan nousseet. Hän valittaa aina: "mitä olisikaan voinut viinimäessäni enemmän tehdä kuin olen siellä tehnyt? Miksi se on kasvanut metsäviinimarjoja ja minä toivoin hyviä hedelmiä?" Kun Jumala — ihmistä äärettömästi paljoa viisaampi, puhtaampi, rakastavampi — on estynyt suuressa työssään, voiko silloin sanoa inhimilliselle olennolle, että lapsen luonteen muodostamiskyky, sen kehittämisvoima on hänen kädessään?
Monen heikon vaimoraukan terveyden on murtanut ja hänen elämänsä synkistänyt vastuunalaisuuden paino, jota ei milloinkaan olisi hänen hartioilleen pitänyt sälyttää, eikä moni äiti ole vapaasti saanut käyttääkkään Jumalan antamaa kykyä, koska on ennakolta määrätty hänen toimintatapansa, joka hänelle on sopinut yhtä vähän kuin Saulin sotisopa Taavetille.
Aulis, lempeä, taipuisa nainen on mennyt naimisiin lujatahtoisen ja toimintakykyisen miehen kanssa ja hänelle on syntynyt poika, jolla on tahtoa ja tarmoa toista mointa enemmän kuin äidillä itsellään. Taistelussa äidin vallan ja lapsen tahdon välillä on hän yhtä avuton kuin olisi painiskellessaan aikuisen miehen kanssa.
Miten käy? Onko luonto jättänyt hänet ihan avuttomaksi, silloin kun hänen on täytettävä äidin velvollisuudet? Ei, jos hän ymmärtää luontonsa ja sen mukaan toimintansa määrää. Hänellä ei ole voimaa käskeä, mutta hänellä on voima voittaa. Pojan rautaista tahtoa hän et voi taivuttaa eikä murtaa, vaan hän voi sen sulattaa. Hän voi karttaa taistelua, jossa tietää joutuvansa tappiolle. Hän voi viehättää, miellyttää, voittaa tottelemaan. Hänen hieno, huomaamaton vaikutuksensa kietoo pojan päivä päivältä yhä tiukemmin ja tiukemmin. Jätä hänet omiin hoteihinsa ja hän taivuttaa poikansa tahdon.