Paljo surua tuottaa sellaisen turhan tarkasti määritellyn opetuksen suvaitsemattomuus perheihin. Jokaisen jommoisessakin yhteiskunnallisessa asemassa olevan perheen ylpeys vaatii joka pojan, kykenipä hän tai ei, läpäisemään koulunsa, ellei tahdo menettää asemaansa ja arvoansa.
— Et yliopistoon! huudahtaa herra Tietonen esikoiselleen. Mitä tyhmyyksiä se on! Siellä olen ollut minä ja minun isäni ja hänen isänsä ja ennen häntä hänen isänsä. Tarkastelehan yliopiston vuosiluetteloja, niin löydät sieltä meidän nimisiämme ihan sen perustamisesta asti.
— Vaan minä en opi latinaa ja kreikkaa, huomauttaa nuori herra Tietonen. Minun on mahdotonta muistaa kaikkia niitä sääntöjä ja poikkeuksia. Minä olen todenteolla koettanut, vaan en mitenkään opi. Jospa tietäisit, miltä tuntuu niitä päähän päntätessä! Enkä minä aina tahdo olla viimeisenä, vaikka pitäisikkin ojurina henkeni elättää.
Oletappa nyt, että nuorukaiseen siitä huolimatta pakotetaan tietoja, joita hän ei lainkaan harrasta, ja tavalla, joka vaatii lahjoja, joita luonto ei ole hänelle antanut — mikä on seurauksena?
Joko hän suorittaa opintonsa hutiloimalla ja siten tahraa luonteensa ja maineensa, tai rasittuu, ikipäiviksi menettäen terveytensä ja elämänhalunsa saavuttamatta muuta kuin ihan keskinkertaiset tiedot.
Jos suvaitsevaisuuden periaatetta klassillisissa opinnoissa noudatettaisiin, jos kerrankaan tunnustettaisiin kieliopetuksen suureksi päämaaliksi oppia kieltä lukemaan ja siitä nauttimaan ja jos opetuksessa otettaisiin varteen ainoastaan välttämättömimmät seikat sen saavuttamiseksi — jos kilpikonnan annettaisiin mataa, linnun lentää ja kalan uida kohti Helikonin hurmaavia, jumalallisia lähteitä — niin jokainen pääsisi sinne omalla tavallaan iloitsemaan ihanasta maisemasta, sen suloisista kukkasista ja virvoittavasta siimeksestä.
— Mutta, sanovat nykyisen järjestelmän puoltajat, se on erinomainen henkisten kykyjen kehittäjä.
Sitä epäilen. Nykyajan opetusjärjestelmä on mielestäni ajan hukkaamista — tulokset eivät oikein vastaa siihen käytettyä aikaa.
Kun nuorukainen on oppinut, että kreikankielen ensimäisen taivutusluokan esinesanain viimeisellä tavulla on monikon omannossa pitennysmerkki, vaan että siitä ovat poikkeuksena:
Femininiset -os, -ae, -on päätteiset laatusanat ja laatutavat, joiden korko on sama kuin maskulinin omannossa, mutta muut feminiset laatusanat ja -tavat ovat monikon omannossa perispomena; esinesanat chraestaes, aphyae, etaesaia ja chlounaes pysyvät monikon omannossa paroxytona-sanoina [Kühnerin kreikan kieliopin mukaan] — kun nuorukainen on tämän kaiken oppinut ja monta muuta samallaista tietoa lisäksi, niin ei hänen ymmärryksensä ole siitä enemmän kehittynyt kuin jos hän olisi ulkoa opetellut valtakuntain nimet, niiden perustamisvuoden, asukasluvun, kauppaa, teollisuutta ja elinkeinoja koskevia tietoja y.m. Ei tämäkään ole muuta kuin muistinharjoitusta, mutta kuitenkin sellaista, joka herättää mielenkiintoa ja josta on hyötyäkin.