Toinen poika on syntynyt koneniekaksi. Ensi silmäyksellä hän jo ymmärtää koneiston. Aina hän miettii, tutkii ja kokeilee. Mutta hänen rattaansa, akselinsa ja hiihnansa viskataan pois jonnijoutavina ramuina. Hänet tuomitaan latinakoulussa kuluttamaan vuosikausia oppiakseen sitä, jota hän ei milloinkaan opi hyvästi. Raskaalta hänestä tuntuu olla aina viimeisenä luokallaan ja nähdä monen muun oikeastaan häntä lahjattomamman paremmin edistyvän ainoastaan sen vuoksi, että jaksaa muistaa nuo sekavat ja erehyttävät kreikankielen laajuudet ja korot, jotka hän aina unohtaa — esim. miten properispomena sanat tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, ja proparoxytona sanat tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, mutta paroxytona sanat, joissa on lyhyt penultima, pysyvät paroxytonana. Jokaisesta säännöstä on kuitenkin noin kuusitoista poikkeusta, jotka pitävät paikkansa paitsi kolmessa, neljässä muussa poikkeustapauksessa. Siten se sokkeloituu sokkeloitumistaan. Ja kun hölmeytynyt poikaparka viimein on niellyt kaikki — pyrstön, suomut, evät ja ruodot — sallitaan hänen rauhassa lukea kreikkalaisten kirjailijain teoksia, joihin hän yliopistossa ei tarvitse kajotakkaan.
Huomattava kreikan- ja latinankielen lukemisessa on, että ne soveltuvat ainoastaan muutamille, joiden luontaisia lahjoja ne kehittävät ja joista niiden lukeminen tuskin on vaikeaakaan, jota vastoin se toisille tuottaa niin suuria vaikeuksia, että he ovat siihen nääntymäisillään. Kymmenestä pojasta, sen uskallamme sanoa, ei neljä — eikä suinkaan haluttominta ja lahjattominta — jaksa latinakoulua suorittaa niin rasittamatta aivojansa ja hermojansa, että muuhun kykenisivät.
Tunnemme erään vilkkaan ja viitterän pojan, jolla oli huomattava taipumus luonnontieteihin ja koneoppiin ja joka erinomaisella menestyksellä kävi Bostonin englantilaisen koulun. Sieltä hän tuli latinakouluun jatkamaan lukujaan yliopistoon päästäkseen. Hänellä oli erinomainen taipumus viisaustieteeseen ja ajattelemiseen, mutta huono muisti, ja pojat, jotka ennen olivat häntä etevimpänänsa pitäneet, eivät olleet häntä enää juuri huomaavinaankaan. He muistivat räplättää kokonaisia nimi- ja vuosilukuluetteloita ja tietysti sitäkin helpommin, kun eivät paljoa ajatelleet, mitä lukivat. He jaksoivat muistaa koko latinan kieliopin ja kaikki kreikankielen lukemattomat korot ja taivutukset. Mutta ajatteleva ja ymmärtäväinen nuorukainen oli aina viimeisenä ja muuttui yhä alakuloisemmaksi. Vaikka hän miten uuraasti olisi ahertanut, ei hän kuitenkaan päässyt toveriensa tasalle. Hän menetti terveytensä ja erosi koulusta. Moni toivorikas nuorukainen on siten murtunut virheellisen järjestelmän takia vahingoksi itselleen ja tieteelle. Sellainen opetusjärjestelmä on suuren hiiliseulan lainen: hiili, joka ei ole määrätyn suuruinen, putoaa siitä. Hiiliä seuloessa se kyllä on paikallaan, mutta mitenkähän kävisi yhtä erotuksettomasti seuloessa hiiliä ja timanttia sekaisin?
— Poika parka! sanoi Ole Bull kerran säälivästi, kun joku yritti sysätä koulupojan raitiovaunun portailta, jonne hän oli hiipinyt. Poika parka! Antakaa hänen olla! Kuka hänen koettelemuksensa tietää? Ehkä hän lukee latinaa.
Nerokas Heinrich Heine virkkoi entisiä katkeria kokemuksiaan muistellessaan:
— Roomalaiset eivät olisi milloinkaan maailmaa valloittaneet, jos heidän olisi täytynyt opetella omaa kieltään. Mutta siihen heillä oli aikaa, koska he jo lapsuudesta tiesivät, mitkä esinesanat muodostavat kohdantonsa im-päätteellä.
Emme suinkaan kuulu kreikan- ja latinankielisten kirjailijoiden tutkimisen moittijoihin. Mielestämme on päinvastoin erinomainen etu osata noita kuuluisia kieliä lukea. Ja älykäs, sivistynyt mies, joka ei kykene seurustelemaan vanhan ajan loistavien nerojen kanssa, on siten menettänyt osan perintöoikeudestaan. Senpä tähden juuri onkin niin surullista, että ainoastaan yhtä ainoaa kuivaa, kovaa, ammattimaista polkua — yhtä ainoaa suoran suoraa, ahdasta, koleikkoa tietä sallitaan kulkea niin ihanaan tietojen maahan. Emme luule tarpeelliseksi ympäröidä kreikan- ja latinankielen tutkimista niin hirveillä varustuksilla kuin nykyjään. On monta miestä, jotka, vaikkeivät olekkaan hyvämuistisia, vaikkeivät osaakkaan järjestyksessä luetella kreikankielen teonsanain päätaivutusmuotoja eivätkä niitä esinesanoja, joiden kohdannon pääte on se tai se, kuitenkin, käyttäen ymmärrystänsä, voisivat oppia lukemaan kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain teoksia, käsittämään niiden sisällystä ja nauttimaan niistä. Ja sitä vartenhan kieltä on opittavakin!
Tunsimme nuoren miehen, jonka oli mahdotonta oppia ulkoa luettelemaan latinan kieliopin sääntöjen kaikkia poikkeuksia, matta joka kuitenkin ihastuneena täytti muistikirjansa kreikkalaisen lukukirjan ihanilla helmillä ja otteilla Aeneidista opettajan joka päivä moittiessa häntä kieliopillisen puolen puutteellisista tiedoista.
Onhan monta esim. suomenkielen taituria, monta kirjailijaa ja puhujaa, jotka eivät yhtäkkiä muista kaikkia esinesanoja, joilla on typistynyt vartalo. Monikohan meistä ne muistaisi? Mitähän se auttaisi nerokasta kirjailijaa tai etevää puhujaa, vaikka hän osaisikkin ulkoa Jänneksen kieliopin? Tokkohan oikea kielitaito sillä lailla saavutetaan.
Klassillisten kielten opetuksessa käytetty suvaitsemattomuus on niille varsin omituista. Moni tyttö ja poika oppii lukemaan ja puhumaan saksaa, ranskaa ja englantia ja on siten tilaisuudessa tutustua ja syventyä uusien kielten kirjallisuuden aarteihin — ja saavuttaa sen nautinnon paljoa yksinkertaisemmalla, luonnollisemmalla ja vähemmän saivartavalla opetustavalla.