Se on minun vahva vakuutukseni, että jos mies, joka pettää vaimoaan ja tuhlaa hänen rahansa, sittenkin voi vaimonsa rakkauden säilyttää ainoastaan huomaavaisuudellaan ja kohteliaisuudellaan, niin totta tosiaan on kohteliaisuudella merkityksensä rakkaudessa.
— Kyllä kai turhamaisten naisten rakkaudessa, huomautti Robert
Stephens.
— Niinpä niin, mutta sama on laita järkevänkin, virkkoi vaimoni. Herra de Villiers käyttäytyi kunnottomasti ranskalaisella tavalla; minä tunnen vaimoparan, jonka mies teki samoin englantilaiseen tapaan — ilman suuteloita ja kohteliaisuuksia. Imartelun sijasta häh kiroili häntä ja vei hänen rahansa makeisia tarjoomatta.
Jos minä olisin niin onneton, että minun täytyisi mennä naimisiin semmoisen miehen kanssa, niin kyllä minä vain paljoa mieluummin ottaisin ranskalaisen kuin englantilaisen. Kohteliaisuus on hyvä asia ja paljoa parempi kuin ei mitään — vaikka sen ohessa tietysti tahtoo todellistakin hyvää. Mutta jos kerran täytyy menettää rahansa sillä lailla, niin mieluumminhan antaa houkutella ne miellyttävällä tavalla, suuteloilla ja makeisilla, kuin sysittynä ja polettuna.
— Tässä tehdään usein se erehdys, puutuin minä puheeseen, että ihmiset tavallisesti vertaavat toisiinsa ulkomuodoltaan silittäytyneen roiston ja raa'an kunnon miehen, mutta sivistynyt roisto olisi verrattava sivistyneeseen kunnon mieheen ja sivistymätön roisto sivistymättömään kunnon mieheen. Ainoastaan sillä lailla voi saada oikean käsityksen heidän oikeasta arvostaan.
Yleensä on sääntönä, että ne kansallisuudet, jotka ulkonaisesti ovat sivistyneimpiä ja kohteliaimpia, ovat vähimmän tunnetut rehellisyydestään ja suoruudestaan; siitäpä alkusoinnut "kaunis ja kavala", "viehkeä ja viekas". Kaunis ja kavala kreikkalainen, viehkeä ja viekas italialainen, kohtelias ja petollinen ranskalainen ovat yhdistyksiä, jotka saattavat voimakkaan, suoran ja päättävän anglosaksilaisen luulemaan raakuutta ja epäkohteliaisuutta suoruuden ja rehellisyyden tunnusmerkeiksi.
Ei kukaan voi lukea ranskalaista kirjallisuutta huomaamatta, miten kohteliaisuus aivan kuin tunkee läpi koko elämän, miten huolellisesti Ranskassa vältetään epämiellyttävää seurustelua. Yksinpä kotoisista kiistoistakin — jos ranskalaisiin näytelmiin on luottamista — selviytään hienosti ja sievästi ja loukkauksetkin lausutaan erinomaisen kohteliaasti. Tuntuu olevan vaikea ranskaksi kääntääkkään suoria ja julkeita raakuuksia, joita on esim. englanninkielessä. Koko yhteiskuntaelämä näyttää siellä olevan järjestetty keskinäisesti luontevaksi ja muodollisesti sievistellyksi, persoonallisia väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä välttäen.
Jos ranskalainen ottaa palvelukseensa kirjanpitäjän tai jonkun muun apulaisen ja sittemmin kuulee hänestä jotain edutonta, niin viimeksi hänen mieleensä juohtuisi sanoa hänelle suora totuus. Hän kirjoittaa hänelle kohteliaan kirjeen, jossa ilmoittaa ennen aavistamattoman muutoksen asioissa aiheuttavan, ettei hän enää tarvitse apulaista siinä toimessa, valittaen olevia oloja, jotka pakottavat hänet eroamaan apulaisensa miellyttävästä seurasta j.n.e.
Tuskinpa voinee sattuvammin kuvata ranskalaisen seurustelun luonnetta kuin George Sandin elämäkerrassa hänen isänsä ja isoäitinsä suhde on kerrottu. Äiti ja poika ovat mitä ihailtavimmin toisiinsa kiintyneet. Poika kirjoittaa äidilleen mitä hellimpiä kirjeitä; kirjeensä joka sivulla hän suutelee äidin kättä; hän on huomaavaisen, ritarillisen ja rakastavan pojan ihanne.
Mutta siitä huolimatta hän kaikessa hiljaisuudessa puuhaa avioliittoa alhaissäätyisen ja maineeltaan epäiltävän naisen kanssa — avioliittoa, jonka hän tietää äidilleen tuottavan mitä syvintä tuskaa. Hän menee naimisiin, asuu vaimonsa kanssa, heillä on jo pari lastakin, mutta ei hän vain voi pahoittaa jumaloimansa äidin sydäntä, ilmoittamalla hänelle suoran totuuden.